Kun he saapuivat paikalle, he eivät löytäneet kiireistä toritunnelmaa, vaan vanhan naisen, joka seisoi hiljaa kuluneessa villapaidassa ja haalistuneessa hameessa laatikollisen vihannesten vieressä.
Tomaatit, porkkanat ja kurkut oli aseteltu siististi riveihin. Yksi poliiseista astui lähemmäs ja sanoi lempeästi:
— Isoäiti, tiedättekö, että katukauppa on kielletty?
— Tiedän, poikani, — vastasi nainen hiljaa. — Mutta tarvitsen rahaa lääkkeisiin pojalleni. Hän on sairas eikä minulla ole ketään muuta. Nämä vihannekset ovat omasta puutarhastani. En tee mitään väärää.
Poliisit katsoivat toisiaan. Lain rikkominen oli selvää, mutta sääli voitti tiukkuuden.
— Tällä kertaa emme kirjoita sakkoa, — sanoi vanhempi poliisi. — Mutta yrittäkää löytää muu tapa ansaita. Kaikki eivät ole yhtä ymmärtäväisiä kuin me.
— Kyllä, kyllä, lupaan, — nainen nyökkäsi hermostuneesti ja vaikutti siltä, että halusi heidän lähtevän nopeasti.
— Kun kerran olemme täällä, ostetaan teiltä muutama tomaatti, — hymyili nuorempi poliisi.
— Ei tarvitse, minulla on jo paljon asiakkaita, — vastasi nainen kiireesti.
— Asiakkaita? Mutta eihän täällä ole ketään, — ihmetteli toinen.
— He tulevat aamuisin, — nainen vastasi väkinäisesti hymyillen.
Jokin ei täsmännyt. Poliisi kumartui, otti laatikosta tomaatin ja puristi sitä varovasti. Silloin hän hätkähti — kuoren alta ei tullut mehua, vaan öljymäinen, kemikaalilta haiseva neste.
— Mitä tämä on…? — hän mutisi ja otti veitsen. Hän leikkasi tomaatin halki, ja sisällä ei ollut siemeniä eikä hedelmälihaa, vain muovinen kuori ja useita pieniä hopeisia pusseja.
— Ota hänet kiinni. Heti. — sanoi hän kireästi kollegalleen.
Vanha nainen kalpeni ja alkoi vapista.
— En minä tiennyt mitään! He vain sanoivat, että myy nämä vihannekset! — huusi hän paniikissa.
Poliisit tarkastivat muutkin vihannekset. Kaikki olivat väärennettyjä — jokaisen sisällä oli pieniä pusseja valkoista jauhetta.
Muutamassa minuutissa paikalle saapui lisää poliisiautoja, sireenit ulvoivat ja ohikulkijat pysähtyivät tuijottamaan. Kukaan ei voinut uskoa, että tuo hiljainen, ystävällinen mummo, jonka kaikki tunsivat, oli osa huumekauppaa.
Laboratoriotutkimukset vahvistivat epäilyn: kyseessä oli suuri määrä huumeita, useiden miljoonien eurojen arvoinen lasti.
Kuulusteluissa nainen purskahti itkuun.
— Luulin, että ne olivat lannoitteita… He lupasivat maksaa vähän, jos vain myyn niitä. En tiennyt mitään!
Tutkinta paljasti, että rikolliset olivat käyttäneet häntä hyväuskoisena välikätenä. He olivat löytäneet hänet ilmoituksella “työtä eläkeläisille”, antaneet hänelle laatikot ja kieltäneet ketään koskemasta niihin.
Poliisin tarkkaavaisuus pelasti tilanteen — heidän ansiostaan koko kansainvälinen huumeverkosto paljastui.
Tapaus sai valtavasti huomiota mediassa. Ihmiset olivat järkyttyneitä siitä, kuinka helposti hyväntahtoinen ihminen voi joutua rikollisten ansaan.
Oikeus otti huomioon hänen ikänsä ja olosuhteensa. Hän ei joutunut vankilaan, vaan sai ehdollisen tuomion ja valtion suojelua.
Nyt sillä kadunkulmalla, missä vanha nainen ennen seisoi vihannestensa kanssa, on pieni metallilaatta:
“Tässä paljastui yksi kaupungin yllättävimmistä rikoksista. Älä koskaan tuomitse ulkonäön perusteella — totuus voi piillä kuoren alla.”
Kaupungin asukkaat muistavat vieläkin tuon päivän. Kukaan ei olisi uskonut, että tavallinen isoäiti voisi olla keskellä tarinaa, joka muutti koko kaupungin käsityksen viattomuudesta ja petoksesta.