Heti kun ovi sulkeutui hänen takanaan, koko sali hiljeni. Katseet kääntyivät hänen puoleensa – osa uteliaita, osa halveksivia, toiset jopa naurahtivat.

Oven vieressä seisova vastaanottovirkailija mittaili häntä päästä varpaisiin ja sanoi kylmällä äänellä:
— Rouva, tämä on hieno ravintola. Täällä hinnat eivät ole halpoja.
— Tiedän, — nainen vastasi rauhallisesti. — Minulla on rahaa.

Virkailija huokaisi ja johdatti hänet vastahakoisesti salin nurkkaan, kauas muista asiakkaista. Valkoiset pöytäliinat, kristallilasit ja hiljainen taustamusiikki loivat tunnelman, jossa vanhan naisen olemus näytti monen mielestä “sopimattomalta”.

Kun tarjoilija tuli paikalle, nainen nosti katseensa ja kysyi hiljaa:
— Mikä on ruokalistalla edullisinta?
— Kasviskeitto, mutta sekin voi olla teille liian kallis, — mies vastasi epäröiden.
— Hyvä on, tuokaa se, — nainen sanoi.

Lähistöllä istuvat asiakkaat alkoivat kuiskia ja virnistellä.
— Hän varmaan tuli vain lämmittelemään, — joku nauroi.
— Tai haluaa nähdä, miltä rikkaus näyttää, — toinen lisäsi pilkallisesti.

Nainen ei reagoinut. Hän istui suorana, sulki hetkeksi silmänsä ja kuiskasi rukouksen ennen kuin tarttui lusikkaan. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen, lempeä ilme – kuin hän olisi tottunut siihen, että maailma ei aina ymmärrä.

Hetken kuluttua ravintolan ovi avautui äkisti. Sisään astui hyvin pukeutunut mies, ehkä nelikymppinen. Hän katseli ympärilleen ja meni suoraan vanhan naisen luo.
— Anteeksi… oletteko rouva Nieminen? — hän kysyi varovasti.
— Kyllä, — nainen vastasi yllättyneenä.

Ravintola hiljeni jälleen.
— En voi uskoa, että teidät vihdoin löysin, — mies sanoi liikuttuneena. — Te pelastitte poikani hengen.

Asiakkaat vaihtoivat hämmentyneitä katseita.
— Kaksikymmentä vuotta sitten meidän vanhassa talossamme syttyi tulipalo, — mies jatkoi. — Poikani jäi loukkuun sisälle. Te, silloin siivoojana, ryntäsitte liekkeihin ja kannoitte hänet ulos. Poltitte kätenne pahasti, mutta kieltäydyitte ottamasta kiitosta. Sen jälkeen katositte.

Naisen silmiin nousi kyynel.
— Tein vain sen, mikä oli oikein, — hän sanoi hiljaa.

Mies kääntyi puhumaan koko salille:
— Hyvät naiset ja herrat, tämä nainen on sankari. Ilman häntä poikani ei olisi elossa. Ja ilman tuota päivää tämä ravintola ei olisi koskaan syntynyt. Rakensin sen toivon ja kiitollisuuden merkiksi.

Kaikki olivat hiljaa. Ne, jotka olivat aiemmin nauraneet, eivät enää uskaltaneet katsoa häntä. Vastaanottovirkailija seisoi paikoillaan, punastuneena ja hämillään.

— Tästä päivästä lähtien, — mies sanoi jämäkästi, — rouva Nieminen on aina tervetullut tänne. Ilman maksua, milloin tahansa. Se on vähintä, mitä voimme tehdä.

Hän viittoi tarjoilijaa.
— Tuokaa paras annoksemme ja avatkaa juhlapullo.

— Ei tarvitse, — nainen yritti sanoa.
— Olkaa hyvä, — mies vastasi hymyillen. — Sallikaa meidän kiittää teitä edes näin.

Pian pöytä täyttyi hienoista ruoista ja viinistä. Asiakkaat nousivat, tulivat hänen luokseen ja pyysivät anteeksi.
— Anteeksi, me olimme typeriä, — sanoi nainen, joka oli aiemmin naureskellut.
— Ei se mitään, — rouva Nieminen hymyili lempeästi. — Muistakaa vain, ettei vaatteet kerro ihmisestä. Vanhan takin alla voi sykkiä kaikkein lämpimin sydän.

Seuraavana päivänä ravintolan oveen ilmestyi uusi kyltti:

«Täällä ihmisiä ei arvioida ulkonäön perusteella. Vain sydän merkitsee.»

Ja hänen nurkkapöytäänsä asetettiin pieni laatta:
„Varattu rouva Niemiselle – naiselle, jolla on kultainen sydän.”

Sen jälkeen yksikään asiakas ei enää nauranut köyhännäköisille vieraille. Jokainen, joka astui sisään, katsoi ensin tuohon nurkkaan – muistutuksena siitä, että todellinen arvo ei löydy rahasta, vaan sydämestä.