Hän oli siististi pukeutunut, takissaan muutama vanha mitali, kasvoillaan arvokas, mutta lempeä ilme. Siitä näki heti – veteraani, mies, joka oli elänyt elämänsä kunnialla ja kantanut paljon enemmän kuin useimmat meistä.
Hän asetti hihnalle vain muutaman tavaran: leivän, pienen voipaketin ja pussin makaronia. Ei mitään turhaa – pelkkä välttämätön. Kun oli hänen vuoronsa maksaa, hän kaivoi hitaasti taskujaan ja sanoi hiljaisella äänellä:
— Anteeksi… minulta puuttuu vähän. Voinko tuoda loput huomenna? En ole syönyt koko päivänä… saisinko edes sen leivän?
Kassaneiti katsoi häntä kylmästi, kuin hän ei olisi ihminen lainkaan.
— Mitä, oletko nyt kerjäläinen? — hän tiuskaisi halveksivasti. — Tämä ei ole hyväntekeväisyys. Jos ei ole rahaa, ovi on tuolla.
Tunsin, kuinka sydämeni muljahti ja veri alkoi kiehua. En ehtinyt sanoa mitään, kun nainen jo painoi nappia ja kutsui vartijan paikalle.
Vartija – kookas, nelikymppinen mies – saapui nopeasti. Hän tarttui vanhusta olkapäästä ja alkoi työntää tätä kohti ovea, murahdellen:
— Aina sama juttu. Teidän kaltaisenne vain esittävät surkeita, että saisivat sääliä.
En voinut enää katsoa sitä. Astuin eteenpäin, suoraan heidän väliinsä.
— Päästäkää hänet heti! — huusin. — Tiedättekö, kuka hän on? Tämä mies taisteli tämän maan puolesta, ja te heitätte hänet ulos leivän takia!
Ympärilläni oli hiljaista. Ihmiset seisoivat paikallaan, osa nolostuneina, osa vain järkyttyneinä. Vartija kuitenkin kohautti olkapäitään:
— Säännöt ovat säännöt.
Kaivoin lompakkoni esiin.
— Hyvä on, — sanoin viileästi. — Minä maksan hänen ostoksensa. Leivän, voin ja makaronin. Mutta teidän pitäisi hävetä.
Laitoin setelin kassalle ja katsoin suoraan kassaneitiä silmiin. Hän punastui, mutta mutisi vielä:
— Ehkä hän vain teeskentelee.
— Katsokaa häntä! — vastasin vihaisesti. — Hänen silmissään on enemmän rehellisyyttä kuin teidän koko elämässänne.
Vanhus seisoi hiljaa, kyyneleet silmissään.
— Neiti… ei olisi tarvinnut… minä vain halusin vähän leipää, — hän kuiskasi.
Tartuin hänen käteensä.
— Te ansaitsette sen, ja paljon enemmänkin. Te ansaitsette kunnioitusta.
Vartija perääntyi. Ihmiset alkoivat kuiskia, joku tarjoutui auttamaan, toinen laski kolikoita hänen kouraansa. Kuin jokin jää olisi murtunut – ihmisyys palasi hetkeksi siihen kauppaan.

Vein hänet kotiin asti. Hänen asuntonsa oli pieni mutta siisti. Seinillä riippui vanhoja valokuvia: nuoria sotilaita, rintamatovereita, haalistuneita kirjeitä.
— He olivat ystäviäni, — hän sanoi hiljaa. — Lähes kaikki ovat poissa.
En pystynyt pidättelemään kyyneliäni. Tämä mies, joka oli kerran seissyt tulilinjoilla, joutui nyt pyytämään armoa leipäpalan vuoksi. Ennen kuin lähdin, hän tarttui käteeni.
— Kiitos, tyttöseni. Sinussa on vielä sydän.

Seuraavana päivänä palasin kauppaan ja vaadin puhua esimiehen kanssa.
— Tiedättekö, mitä eilen tapahtui? — sanoin kovalla äänellä. — Teidän työntekijänne nöyryyttivät sodan veteraania, koska hänellä ei ollut rahaa ostaa leipää!
Johtaja alkoi selitellä, mutta keskeytin hänet heti.
— Ei, tämä ei ollut väärinkäsitys. Tämä oli häpeä. Ja aion kertoa tästä kaikille.
Ympärilläni olevat ihmiset alkoivat taputtaa. En minulle, vaan sille vanhalle miehelle, jonka arvokkuus oli palauttanut meille hetken verran inhimillisyyden.

Siitä päivästä lähtien en ole unohtanut tuota kohtaamista. Sitä katsetta, jossa oli sekä ylpeys että suru, niitä mitaleja, jotka olivat joskus olleet kunnian merkki ja nyt vain muisto menneestä.
Mutta uskon yhä, että niin kauan kuin yksikin ihminen puolustaa heikkoa, maailma ei ole kokonaan kadotettu.
Todellinen rohkeus ei aina tarkoita taistelua asein. Joskus se tarkoittaa vain sitä, että ei käännä katsetta pois, kun joku kärsii vääryyttä.
Ja joskus — vain yksi leipä voi riittää muistuttamaan, mitä tarkoittaa olla ihminen.