Aamu oli vasta sarastamassa, kun vanha kalastaja heräsi mökissään meren rannalla. Ilma oli kylmä ja suolainen, tuuli puhalsi raskaana veden yllä. Hän pukeutui hitaasti, otti verkot mukaansa ja suuntasi tuttuun tapaan veneelleen. Mutta tänä aamuna jokin oli toisin.

Rannalla, kivien välissä, hänen silmänsä osuivat johonkin oudon kiiltävään. Se näytti ensin vanhalta tynnyriltä tai laatikolta, jonka myrsky oli heittänyt maihin. Mutta mitä lähemmäs hän tuli, sitä enemmän hänen sydämensä alkoi hakata.

Se ei ollut laatikko.
Se oli arkku.

Metallinen, painava, kauttaaltaan ruosteen peitossa, sen reunat olivat syöpyneet ja pintaa peittivät levät. Näytti siltä, että se oli maannut meren pohjassa vuosikymmeniä ennen kuin aallot viimein toivat sen pintaan.

Kalastaja pysähtyi. Hän katsoi ympärilleen — rannalla ei ollut ketään. Vain meren vaimea kohina ja lokkien kirkuna rikkoivat hiljaisuuden.

— Jumalani… — hän kuiskasi hiljaa.

Hän aikoi ensin kääntyä takaisin, hakea apua. Mutta jokin, ehkä uteliaisuus tai jokin pimeämpi voima, sai hänet kumartumaan lähemmäs. Arkku oli lukittu pienellä, täysin ruostuneella lukolla. Yksi voimakas nykäisy — ja lukko putosi irti.

Hänen kätensä tärisivät. Hän veti syvään henkeä ja nosti hitaasti raskaan kannen.

Sisällä makasi mies.
Ei luuranko, ei mätänevä ruumis — vaan melkein elävältä näyttävä keho. Iho oli kalpea, vahamainen, kasvot rauhalliset, kuin hän olisi vain nukkunut. Hänellä oli yllään vanhanaikainen sininen meriupseerin takki, koristeltu kullatuilla napeilla. Mutta kaikkein pelottavinta olivat hänen silmänsä.

Ne olivat auki.
Harmaat, kirkkaat, ja ne näyttivät katsovan suoraan kalastajaan.

Kalastaja horjahti taaksepäin. Ilma tuntui raskaalta, meri hiljeni, ja tuuli pysähtyi. Kaikki ympärillä tuntui jäätyvän. Silloin hän huomasi jotakin arkun sisällä, miehen rinnalla — pienen metallilaatan, johon oli kaiverrettu sanoja.

Hän otti sen käteensä. Kylmä tunne kiipesi hänen selkärankaansa.
Kaiverrus oli yhä luettavissa:
“Älä riko meren rauhaa.”

Heti sen jälkeen kuului syvä, ontto ääni mereltä päin.
Vesi alkoi kiehua, pinnalle nousi kuplia. Tuulet voimistuvat, aallot iskivät rantaan. Arkku tärisi — ja sen sisällä makaava mies liikahti. Hänen huulensa raottuivat, ja niistä valui ulos suolavettä.

Kalastaja huusi ja juoksi täyttä vauhtia kohti kylää. Hän kompuroi hiekassa, sydän takoi niin kovaa, että hän tuskin näki eteensä. Kun hän viimein saavutti ensimmäisen talon, hän oli kalpea kuin haamu.
— Hän avasi silmänsä… hän katsoi minua! — hän änkytti.

Poliisit tulivat tunnin kuluttua. Rannalla ei ollut mitään. Ei arkkua, ei jälkiä. Ainoastaan syvät urat hiekassa, kuin jotain raskasta olisi vedetty takaisin mereen.

Kukaan ei uskonut häntä. Sanottiin, että hän oli väsynyt, nähnyt unta.

Mutta kolme päivää myöhemmin meri huuhtoi toiseen lahteen toisen metallisen arkun. Kukaan ei uskaltanut avata sitä. He hautasivat sen hiekkaan ja pystyttivät puisen ristin sen päälle.

Viikon kuluttua kalastaja löydettiin veneestään tajuttomana. Hänen rinnallaan lepäsi sama metallilaatta, jossa luki:
“Älä riko meren rauhaa.”

Kun hän heräsi, hänen silmissään oli tyhjä katse. Hän kuiskasi vain yhden lauseen:
— He palaavat… meri ei enää nuku…

Sen jälkeen kukaan kylässä ei ole uskaltanut lähteä kalalle ennen auringonnousua.
Vanhemmat ihmiset kertovat, että pimeinä öinä, kun kuu on piilossa, voi rannalta kuulla kaukaista, onttoa kopinaa — kuin joku siellä syvällä meren pohjassa koputtaisi metalliseen arkkuun.

Ja joskus, kun sumu nousee veden ylle, sanotaan, että voi nähdä hahmon seisovan aaltojen keskellä. Vanhan merimiehen, joka vaeltaa veden alla ja etsii sitä, joka uskalsi rikkoa meren ikuisen hiljaisuuden.