Kun taas yksi potilas valitti hänestä, ylilääkäri kutsui hoitajan toimistoonsa.
– Tästä päivästä lähtien et enää toimi sairaanhoitajana, vaan hoivaajana. Sinun tehtäväsi on pestä potilaita, sanoi hän kylmästi.
– Mutta miksi? – nainen kysyi hämmentyneenä.
– Potilaat sanovat, että olet jatkuvasti puhelimessa.
– Minulla on sairas tytär… minun täytyy tietää, miten hän voi…
– Se ei kiinnosta minua. Tee niin kuin sanon, tai kirjoita irtisanoutumisesi.

Hoitaja puri huultaan ja suostui. Jo seuraavana päivänä hänet määrättiin nuoren miehen huoneeseen. Mies oli täysin halvaantunut onnettomuuden jälkeen – pystyi liikuttamaan vain päätään ja silmiään.

Hoitaja auttoi toisen työntekijän kanssa kantamaan hänet kylpyhuoneeseen. Hän täytti ammeen lämpimällä vedellä, lisäsi hieman vaahtoa ja alkoi varovasti pestä miehen vartaloa.
Huoneessa oli hiljaista – vain veden loiske ja hänen hiljaiset huokauksensa rikkoivat äänettömyyden.

Mutta sitten hän huomasi jotain, mikä sai hänet jähmettymään.

Kun hän pesi miehen olkapäätä, hän näki pienen liikkeen ihon alla. Hän räpäytti silmiään, luullen sen olevan vain valon leikkiä. Mutta ei – iho värähti uudestaan, kuin sen alla olisi liikkunut jokin elävä.

– Hyvä luoja… – hän kuiskasi.

Mies avasi silmänsä ammolleen, ja hänen hengityksensä kiihtyi.
– Älä… koske… siihen… – hän sai vaivoin sanottua.

Hoitaja vetäytyi askeleen taaksepäin. Sitten vaahto liukeni hänen selältään, ja hän näki tummia juovia ihon alla – ne liikkuivat hitaasti, kuin ohuet, mustat madot. Hän kiljaisi, mutta mies alkoi itkeä.
– Auta… ne ovat sisälläni…

Ammatillinen vaisto voitti pelon. Hän kiskoi tulpan pois, kietoi miehen pyyhkeeseen ja juoksi käytävälle huutaen apua.

Ylilääkäri ilmestyi paikalle ärtyneenä.
– Mitä nyt taas? Kuvitteletko asioita?
Mutta kun hän näki, mitä potilaan ihon alla tapahtui, hänen kasvonsa kalpenivat. Hän käski lukita huoneen ja kutsui desinfiointiryhmän.

Seuraavana päivänä hoitajalle kerrottiin, että potilas oli “siirretty toiseen sairaalaan”. Hänelle annettiin määräys vaieta kaikesta, mitä oli nähnyt.

Yöt muuttuivat painajaisiksi. Hän näki unissaan miehen kasvot – kalpeat, pelokkaat, pyytävät.
– Miksi jätit minut? – ääni kuiskasi pimeässä.

Kolmen päivän kuluttua hän ei enää kestänyt ja palasi salaa sairaalaan. Koko osasto oli suljettu. Käytävillä kulki ihmisiä suojapuvuissa, ilma haisi kemikaaleilta. Kun hän kysyi, mitä oli tapahtunut, yksi vanha kollega vastasi hiljaa:
– Ruumiinavauksessa löydettiin ihon alta pieniä, läpikuultavia kapseleita… niiden sisällä jokin liikkui.

Hoitajan sydän hypähti. Hän muisti, että pesun aikana tummanharmaa tippa oli osunut hänen ranteeseensa. Siitä lähtien iho oli kutissut. Hän nosti hihaa… ja näki, kuinka jokin liikkui hänen ihonsa alla.

Hän kirkaisi.

Eikä kukaan nähnyt häntä enää koskaan.

Viikkoja myöhemmin kaupungissa alkoi levitä outo sairaus. Ihmiset valittivat ihon alla liikkuvasta “jostakin”, kutinasta ja pistelystä. Sairaala suljettiin kokonaan.

Eräs vartija kertoi myöhemmin nähneensä öisin, kuinka ruumiita vietiin pois mustissa pusseissa ja metallisissa laatikoissa, joissa luki:
BIOLOGINEN VAARA.

Ja vanhan siiven kellarissa, siellä missä kaikki sai alkunsa, palaa yhä yksi valo.
Joskus sieltä kuuluu hiljaista raapimista – ja kylpyhuoneen seinällä on yhä näkyvissä naisen kädenjälki. Sen hoitajan, joka halusi vain pitää työnsä… mutta vapautti jotain, mitä ihmisten ei olisi koskaan pitänyt löytää.