Hänen nimensä oli Marja. Hän oli lempeä, hiljainen nainen, joka oli koko elämänsä ajan elänyt vain poikansa vuoksi. Hän kasvatti yksin Tomaksen, teki töitä aamusta myöhään yöhön, ettei pojalle puuttuisi mitään. Hän uskoi, että rakkaus palaa aina sille, joka antaa sitä vilpittömästi. Hän ei tiennyt, kuinka väärässä hän oli.

Kun Tomas meni naimisiin, kaikki muuttui. Hänen vaimonsa, Laura, oli kaunis ja älykäs, mutta kylmä. Marja tunsi sen heti — tämä nainen ei koskaan katsoisi häntä kuin perhettä. Aluksi se oli vain pieniä asioita: vierailuja peruttiin, puheluihin ei vastattu, syntymäpäivätoivotukset unohtuivat.

Sitten tuli se päivä, jolloin Laura lausui sanat, jotka murskasivat Marjan sydämen:
«Et näe enää lapsenlasta ennen kuin opit pysymään omalla paikallasi.»

Se oli kuin isku rintaan.

Marjan lapsenlapsi, pieni Leena, oli hänen koko elämänsä valo. Hän muisti, kuinka Leena oli nauranut, kuinka hänen pienet kätensä olivat tarttuneet hänen poskiinsa, kuinka hän oli sanonut ensimmäisen sanansa: «Mummi.» Nyt kaikki oli poissa.

Päivät muuttuivat hiljaisuudeksi. Iltaisin Marja istui ikkunan ääressä, piti käsissään vanhoja valokuvia ja kuiskasi:
«Ehkä vielä joku päivä…»

Kuukaudet kuluivat. Sitten eräänä päivänä Tomas palasi pitkältä työmatkalta. Hän huomasi heti, että hänen äitinsä oli muuttunut: kasvot olivat kalpeat, katse tyhjä, talo täynnä hiljaisuutta.

Seuraavana aamuna hän teki päätöksen. Ilman varoitusta hän otti Leenan ja vei hänet äitinsä luo.

Kun Marja avasi oven ja näki tytön, hän henkäisi ja kaatui polvilleen.
«Mummi!» huudahti Leena ja juoksi hänen syliinsä.

Huone täyttyi valosta, itkusta ja naurusta. Marja piteli lasta tiukasti, suuteli hänen hiuksiaan, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan.

Kun Laura saapui ja näki heidät, hänen kasvoillaan oli raivo.
«Kuinka uskalsit tehdä tämän ilman minua?» hän karjui Tomasille.

Mutta Tomas vastasi hiljaa:
«Koska tämä on minun äitini. Ja hän ei ansaitse yksinäisyyttä.»

Silloin Laura vaikeni. Hän näki, miten Leena nauroi isoäitinsä sylissä — ja ensimmäistä kertaa hän tunsi häpeää.

Seuraavina viikkoina kaikki muuttui. Marja alkoi taas leipoa, kertoa tarinoita, hymyillä. Leena kävi usein kylässä, ja talo täyttyi jälleen elämällä. Mutta vaikka ilo palasi, jokin Marjassa oli murtunut pysyvästi.

Eräänä iltana hän kirjoitti kirjeen. Hänen kätensä vapisi, mutta sanat tulivat sydämestä:

«Älkää antako vihan tuhota perhettänne. Rakkaus on aina suurempi kuin ylpeys. Minä sain lahjani — näin vielä kerran lapsenlapseni. Nyt voin lähteä rauhassa.»

Aamulla Tomas löysi hänet. Marja makasi rauhallisena sängyssä, kirje rintansa päällä, hymy huulillaan.

Kun Laura luki kirjeen, hän itki hiljaa. Hän ymmärsi liian myöhään, mitä oli tehnyt.

Siitä päivästä lähtien Laura ja Tomas veivät joka vuosi kynttilän ja omena-piirakan Marjan haudalle. Leena, joka oli nyt kasvanut, sanoi aina hiljaa:
«Rakastan sinua, mummi.»

Ja kylässä ihmiset sanovat vieläkin, että joskus, myöhään illalla, vanhan talon ikkunassa näkyy valo. Joku vannoo nähneensä varjon istumassa siellä — kuin Marja olisi yhä paikalla, suojelemassa perhettään, jota hän ei voinut koskaan lakata rakastamasta.