Pienessä kylässä, kaukana kaupungin hälinästä, elää yksin vanha nainen nimeltä Monique. Hänen kotinsa on hiljainen, täynnä muistoja ja valokuvia, jotka ovat haalistuneet ajan myötä.
Hänen elämänsä pysähtyi sinä päivänä, kun hänen poikansa Laurent katosi hänen elämästään – ilman selitystä, ilman jäähyväisiä.

«Viimeksi näin hänet yli kuusi vuotta sitten», hän kuiskaa kyynelten seassa.
«Hän sanoi, että hänen piti mennä nopeasti. Hän suuteli poskeani ja sanoi ’soitan pian’… mutta sitä soittoa ei koskaan tullut.»

Talo, jossa aika on pysähtynyt

Moniquen pieni talo on kuin museo. Pöydällä on kaksi kahvikuppia – toinen hänelle, toinen pojalle, joka ei enää palaa.
Verhot ovat samat kuin silloin, kun Laurent vielä asui kotona. Seinällä roikkuu kehystetty kuva: äiti ja poika hymyilemässä rannalla.

«Joka aamu keitän kahvia kahdelle. Tiedän, ettei hän tule, mutta en voi lopettaa.»

Naapurit kertovat, että he kuulevat joskus hänen puhuvan yksin pihalla, kuin hän keskustelisi jonkun näkymättömän kanssa. Hän kertoo pojalleen päivänsä kulusta, säästä, pienistä asioista, joista kukaan muu ei kysy.

Salaperäinen katoaminen

Kukaan ei tiedä varmasti, miksi Laurent katosi.
Jotkut sanovat, että hän muutti ulkomaille, toiset puhuvat riidasta, joka repi perheen rikki.
Mutta Monique ei suostu uskomaan siihen.

«En usko, että hän unohti minut. Ei oma lapsi voi vain kadota äitinsä elämästä. Siinä täytyy olla jokin syy.»

Hän elää toivon varassa.
Joka päivä hän tarkistaa postilaatikon. Joka ilta hän kuuntelee, josko puhelin soisi.
Mutta ainoa ääni, jonka hän kuulee, on kellon tikitys ja oma sydämensä lyönti tyhjässä talossa.

Kirjeet, joita ei koskaan lähetetty

Lipaston laatikossa on metallinen laatikko, täynnä kirjeitä, jotka Monique on kirjoittanut pojalleen.
Yksi joka viikko. Kuuden vuoden ajan.
Mutta yhtäkään hän ei ole uskaltanut lähettää.

«En tiedä, missä hän on… ja ehkä pelkään, että jos yritän löytää hänet, saan tietää jotakin, mitä en halua kuulla.»

Kirjeet kertovat hänen elämästään: kukista puutarhassa, sateisista päivistä, yksinäisistä illoista.
Toisinaan hän liittää mukaan valokuvan tai lapsuuden piirroksen.
Nämä kirjeet ovat hänen tapansa pitää kiinni pojastaan – ainoa silta, joka vielä yhdistää heidät.

Yhteiskunnan unohtamat vanhemmat

Moniquen tarina ei ole poikkeus.
Ranskassa tuhannet vanhukset elävät saman kohtalon: heidän lapsensa ovat kadonneet heidän elämästään.
Yksi viidestä vanhuksesta ei enää saa säännöllisesti yhteydenottoa omilta lapsiltaan.

Sosiologi Jean-Paul Merville on kuvannut tätä ilmiötä järkyttävästi:

«Elämme aikakautta, jossa elävät haudataan hiljaisuuteen.»

Yhteiskunta ei näe näitä hiljaisia tragedioita.
Mutta ne tapahtuvat joka päivä – suljettujen verhojen takana, tyhjissä keittiöissä, joissa äidit odottavat ääntä, jota ei enää kuulu.

Viimeinen viesti

Eräänä myöhäissyksyn iltana Monique päätti kirjoittaa viimeisen kirjeensä.
Hänen kätensä vapisi, mutta sydän ohjasi kynää.

«Rakas Laurent,
Jos luet tämän, tiedä, että en kanna vihaa.
Haluaisin vain kuulla äänesi vielä kerran.
Aika kuluu nopeasti, ja minä olen väsynyt.
Mutta rakkauteni sinua kohtaan ei koskaan kuole.
Äitisi, joka odottaa yhä.»

Hän jätti kirjeen pöydälle kynttilän viereen.
Hän ei laittanut sitä kirjekuoreen. Hän vain sulki silmänsä ja kuiskasi: «Ehkä hän löytää tämän jonain päivänä.»

Hiljainen loppu

Kun talvi saapui ja lumi peitti kylän, hyväntekeväisyysjärjestön vapaaehtoiset tulivat käymään hänen luonaan.
He löysivät Moniquen nojatuolista, rauhallisena, kuin hän olisi vain nukkunut pois.
Hänen käsissään oli se viimeinen kirje.
Pöydällä paloi vielä kynttilä.

Ulkona, pakkasen keskellä, lauloi pieni lintu.
Ja jossain, ehkä kaukana, joku saattoi juuri silloin ajatella häntä.