Ajattelin, että mieheni vain korjaa autoa tai on löytänyt uuden harrastuksen. Mutta päivä päivältä hänen käytöksensä muuttui oudommaksi.

Kun lapset menivät nukkumaan, hän nousi hiljaa pöydästä, puki takin ja katosi autotalliin. Hän palasi vasta myöhään yöllä – väsyneenä, kalpeana, ja vaatteissaan oli kummallisia punertavia tahroja. Kun kysyin, mitä hän tekee, hän vastasi kylmästi:
— Teen töitä. Älä kysy.
Eräänä iltana, kun yritin uudelleen saada selville totuuden, hän katsoi minua tavalla, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ja sanoi matalalla äänellä:
— Tämä ei kuulu sinulle.

Ne sanat satuttivat enemmän kuin mikään. Tunsin, että se mies, jonka kanssa olin elänyt vuosia, ei ollut enää sama.

Eräänä päivänä, kun hän oli töissä, päätin selvittää asian itse. Otin autotallin avaimet ja menin ulos. Seisoessani ruosteisten ovien edessä sydämeni hakkasi niin kovaa, että pelkäsin sen kuuluvan ulos asti. Käänsin avainta lukossa – ovi avautui hitaasti, naristen.

Sisällä oli pimeää, ja ilma oli raskas, täynnä kosteuden ja metallin hajua. Kun silmäni tottuivat hämärään, näin työpöydän, jolla makasi outoja esineitä – ruuveja, pihtejä, purkkeja, joissa oli tummaa, paksua nestettä. Kumarruin lähemmäs. Veri. Se oli verta.

Vedettyäni henkeä näin seinillä riveittäin valokuvia. Miehiä, naisia, lapsia. Jokaisen kuvan alla päivämäärä ja merkintä: “Valmis”, “Uusi materiaali”, “Seuraava vaihe”.
Työpöydällä makasi vihko, jonka kannet olivat likaiset ja kuluneet. Avasin sen. Sivut olivat täynnä nopeita, sekavia merkintöjä. Ensin listoja, kemikaaleja ja työkaluja, mutta pian sanat muuttuivat painajaisiksi:
“Kudos vielä elää.”
“Iho ei tartu kunnolla.”
“Äänet häiritsevät, mutta pakko jatkaa.”

Yhtäkkiä kuulin takaani äänen.
— Mitä sinä täällä teet?

Käännyin ympäri. Hän seisoi oviaukossa. Hänen kädessään oli pitkä, kapea veitsi. Katse oli tyhjä.
— Sinun ei olisi pitänyt nähdä tätä, — hän sanoi hiljaa. — Vielä muutama yö, ja olisin saanut sen valmiiksi.

— Mitä sinä olet tehnyt? — kuiskasin, ääni täristen.

Hän hymyili oudosti, kuin olisi puhunut unessa.
— Minä annan elämän takaisin niille, jotka menettivät sen. Teen heistä täydellisiä. Kuolemattomia.

En voinut liikkua. Katseeni osui valkoiseen kankaaseen nurkassa. Vedettyäni sen syrjään sydämeni pysähtyi. Sen alla makasi nainen – ei nukke, vaan lähes todellinen. Hänen kasvonsa olivat tutut. Se oli meidän naapurimme, joka oli kadonnut kuukausi sitten.

— Eikö ole kaunis? — hän kuiskasi. — Hän ei tunne kipua enää. Sinä olet seuraava.

Silloin kiljuin ja tartuin pöydältä johonkin painavaan – ehkä jakoavaimeen – ja löin. Hän horjahti taaksepäin, ja minä juoksin ulos, paljain jaloin kylmään yöhön.

Kun poliisi tuli, autotalli oli tyhjä.
Ei ruumiita. Ei vihkoa. Vain metallin haju ja tummia läiskiä betonissa. Hän oli kadonnut.

Puoli vuotta on kulunut. Olen muuttanut pois lasten kanssa. Mutta joskus, juuri ennen keskiyötä, kuulen taas sen äänen. Metallin hiljaisen kilahduksen pimeydestä. Ja aamulla, kun avaan verhot, näen ikkunassa kädenjäljen.

Silloin tiedän, ettei hän ole koskaan oikeasti lähtenyt. Hän seuraa meitä.
Ja jonain yönä hän palaa viimeistelemään työnsä.