Hän oli pieni, kumarainen ja pukeutunut kuluneeseen takkiin. Hän veti perässään vanhaa, kolisevaa ostoskärryä.
— Kuten aina, neljäkymmentä kiloa naudanlihaa, — hän sanoi hiljaa ja ojensi siististi taitetut setelit.

Nuori lihamestari tuijotti häntä joka kerta epäuskoisena. Neljäkymmentä kiloa! Melkein puolikas lehmä! Ensin hän ajatteli, että vanha nainen ruokkii suuren perheen. Mutta viikko toisensa jälkeen kaikki toistui.
Mummo ei puhunut, ei katsonut silmiin. Hän vain otti kassit ja lähti. Hänen jälkeensä jäi outo haju – raudan, veren ja jonkin määrittelemättömän sekoitus.

Torilla alkoi liikkua huhuja:
— Se kuulemma ruokkii kodittomia.
— Tai kasvattaa koiria.
— Tai ehkä sillä on salainen ravintola…

Lihamestari ei uskonut juttuihin, mutta uteliaisuus ei jättänyt rauhaan. Eräänä iltana hän päätti seurata mummoa.
Nainen käveli hitaasti, mutta varmasti. Kärry rämisi lumisella tiellä. Hän kulki kaupungin laidan läpi ja suuntasi kohti hylättyä tehdasrakennusta, joka oli seissyt tyhjillään jo yli kymmenen vuotta.
Hän meni sisään. Ja katosi.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi – ilman lihoja.
Seuraavana päivänä sama toistui. Kolmantena päivänä lihamestari ei enää kestänyt. Hän hiipi perässä sisään.

Sisällä oli kylmää ja pimeää. Ilma oli raskas ja tunkkainen. Jostain kuului vaimeita ääniä – kuin joku nyyhkyttäisi. Kun mies kurkisti suureen halliin, hänen sydämensä pysähtyi hetkeksi.

Häkkejä. Kymmeniä ruosteisia häkkejä seinien varrella. Ja niiden sisällä – ihmisiä. Laihoja, kalpeita, kahleissa. Osa kuiskasi, osa vain tuijotti tyhjyyteen.
Haalin keskellä seisoi suuri metallipöytä, täynnä kuivunutta verta. Yläpuolella roikkui veitsiä ja koukkuja.

Ja pöydän ääressä seisoi mummo.
Hän leikkasi rauhallisesti tuoretta lihaa, pakkasi sen pusseihin ja hyräili hiljaa lapsenlaulua.
— Tämä on heille, — hän sanoi lempeästi.
— Kenelle? — mies kuiskasi pelosta vapisten.
Nainen käänsi katseensa. Hänen silmänsä kiilsivät jääkylminä.
— Niille, jotka jäivät maan alle. He ovat nälkäisiä.

Silloin lattia alkoi täristä. Syvä murina kuului alhaalta, kuin joku liikkuisi siellä… elossa.
Lihamestari yritti juosta, mutta ovi paiskautui kiinni.
— Sinun ei olisi pitänyt nähdä, — nainen kuiskasi. — Nyt he tulevat sinunkin perääsi.

Seuraavana aamuna poliisi tuli paikalle. Tehdas oli tyhjä. Ei häkkejä, ei pöytää, ei vanhaa naista. Vain kuivunutta verta ja kymmeniä paljain jaloin jätettyjä jälkiä, jotka johtivat kellariin.

Myöhemmin selvisi, että rakennus oli aikanaan salainen laboratorio. 1990-luvulla sieltä katosi yli kolmekymmentä ihmistä – jäljettömiin.
Viikkoa myöhemmin lihamestari löytyi kuolleena kauppansa edestä. Lattialla oli neljäkymmentä kiloa tuoretta lihaa.
Tutkijat totesivat, että se ei ollut naudanlihaa.

Siitä lähtien kylässä kuiskitaan:

Jos vanha nainen pyytää neljäkymmentä kiloa lihaa… älä kysy miksi. Juokse.