(Kertomus, joka jää mieleesi ikuisiksi ajoiksi)

Se oli lämmin ja tyyni kesäpäivä. Aurinko kimalteli hitaasti virtaavan joen pinnalla, ilma tuoksui vedeltä ja sammalelta. Lapset leikkivät rannalla – he heittelivät kiviä, juoksivat toistensa perässä ja nauroivat niin kovaa, että metsä kaikui heidän äänestään.

Mutta sitten Ilya – porukan uteliain – huomasi jotain outoa.
Hiekan päällä, aivan veden rajassa, makasi paksu, märkä köysi. Toinen pää katosi sameaan veteen, toinen lojui rannalla kuin hylättynä.

— Katsokaa! — Ilya huudahti. — Ehkä sen päässä on aarre!

Muut pojat epäröivät.
— Älä koske siihen, joku sanoi. — Se voi olla roskaa.
— Tai ansa, lisäsi toinen.

Mutta Ilya ei kuunnellut. Hän kumartui, tarttui köyteen. Se oli kylmä ja limainen, kuin elävä. Hän veti — ja tunsi heti vastusta.
Jotain painavaa oli toisessa päässä.

— Auttaisitteko! — hän huusi, mutta toiset jo perääntyivät, sitten juoksivat pois.
Muutamassa sekunnissa Ilya jäi yksin.

Sydän hakkasi niin, että veri kohisi korvissa. Hän tarttui köyteen uudelleen ja veti kaikin voimin. Vesi alkoi kuplia, ja pinnan alta nousi jotain.

Ensin näkyi tumma varjo. Sitten – hiuksia. Pitkiä, likaisia, joihin oli takertunut levää ja oksia. Ja sitten – kasvot.

Ihmisen kasvot.
Kalpeat, turvonneet, silmät kiinni, suu hieman raollaan, kuin viimeinen huuto olisi jäänyt kesken.

Ilya perääntyi, mutta ei päästänyt irti. Hän veti vielä kerran — ja vesi roiskahti, kun naisen ruumis nousi pintaan. Köysi oli sidottu hänen vyötärölleen.

Joen vesi tummeni. Haju oli raskas, mädän ja mudan sekoitus.
Poika pudotti köyden, horjahti ja kaatui hiekalle. Köysi liukui hitaasti takaisin veteen ja katosi.
Pinnalle jäi vain pyörre ja hiljaisuus.

Hetken kuluttua hänen ystävänsä palasivat.
— Mitä tapahtui? — he kysyivät.
Ilya katsoi heitä kalpeana.
— Siellä… oli joku, hän kuiskasi.

Illalla saapuivat aikuiset — poliisit, palomiehet, sukeltajat. He haravoivat joen pohjaa tuntikausia, mutta eivät löytäneet mitään.
— Poika kuvitteli sen, yksi miehistä sanoi. — Liikaa mielikuvitusta.

Mutta Ilya tiesi totuuden. Hän oli nähnyt naisen kasvot. Hän oli nähnyt, miten silmäluomet aukenivat sekunniksi, ennen kuin ruumis katosi.

Sen päivän jälkeen joki ei ollut enää entisensä.
Yöllä jotkut kuulivat itkua, toiset näkivät kalpeita varjoja veden alla.

Ilya ei enää koskaan mennyt joelle.
Mutta eräänä yönä hän heräsi outoon ääneen – kuin joku olisi vetänyt märkää köyttä maata pitkin.

Hän avasi verhon ja katsoi ulos.
Pihalla, märällä ruoholla, makasi köysi. Sama köysi. Toinen pää katosi pimeyteen, suoraan kohti jokea.

Ilya kiljaisi.

Aamulla hänen vanhempansa löysivät vain paljaiden jalkojen jäljet, jotka johtivat vedelle…