Meri oli sinä päivänä rauhallinen, liiankin rauhallinen. Aurinko kimalteli veden pinnalla, ja alus liukui eteenpäin kuin unessa. Kaikki näytti tavalliselta, kunnes tähystäjä huomasi jotakin kummallista horisontissa.

Jotakin pyöreää kellui aaltojen keskellä – valtava vihreä pallo. Se näytti metalliselta, mutta pinnaltaan epätodellisen sileältä ja täysin virheettömältä.

– Ehkä se on poiju, – joku sanoi. – Tai osa tieteellistä laitetta, joka on kadonnut myrskyssä.
Mutta mitä lähemmäs he tulivat, sitä epämukavammalta se tuntui.

Kapteeni otti kiikarin ja jäi tuijottamaan. Pallon pinnassa näkyi pieniä kohoumia, ikään kuin pisteitä tai kuvioita. Mikään tutka ei rekisteröinyt sitä. Radio oli hiljaa.

– Ei tämä ole ihmisen tekemä, – kapteeni mutisi.

Kun alus lipui vierelle, yksi merimies kosketti pintaa koukulla. Kuului matala metallinen ääni, syvä ja ontto – kuin sisällä olisi ollut jotakin.

Kapteeni antoi käskyn: nostakaa se kannelle.

Nosturin ketjut kiristyivät ja vesi pyörteili pallon ympärillä, aivan kuin meri olisi yrittänyt pitää sen itsellään. Kun se viimein nousi ylös, sen pinta kiilsi omituisesti ja tuntui värisevän, kuin siinä olisi ollut sydän, joka sykkii.

– Tämä ei ole pelkkää metallia, – insinööri Laakso sanoi. – Tämä… elää.

Hetken kuluttua pallon pinnalle ilmestyi ohuita halkeamia – mutta ne eivät olleet satunnaisia. Ne muodostivat täydellisen symmetrisiä kuvioita, jotka alkoivat hehkua vihreänä.

Ja sitten he kuulivat sen.

Ei ääntä korvissaan – vaan päässään.

Hiljainen kuoro, kuin kymmeniä ääniä kuiskailisi samanaikaisesti. He eivät ymmärtäneet sanoja, mutta tunsivat merkityksen: pelkoa, varoitusta, kipua.

Yhtäkkiä radio alkoi rätistä. Kompassi pyöri ympäriinsä, ja meri ympärillä alkoi loistaa vihreää valoa.

– Kapteeni… jotain on meidän alla, – sanoi yksi miehistä käheästi.

Sitten pallo aukesi.

Sen sisältä syöksyi tiheä vihreä usva, joka levisi kannelle. Radiomies, nuori mies nimeltä Nieminen, jäi keskelle sumua. Kun se haihtui, hän seisoi liikkumatta – silmät hehkuivat, iho oli harmaan metallinen.

– He palaavat… – hän sanoi matalalla, koneen kaltaisella äänellä.

Paniikki puhkesi. Merimiehet yrittivät työntää pallon takaisin mereen, mutta se ei liikkunut. Kaikki metalliesineet alkoivat vetäytyä sitä kohti – työkalut, kaiteet, jopa laivan runko.

Kapteeni nappasi hätäsoihtupistoolin ja ampui.
Kirkas räjähdys valaisi koko kannen, ja sitten – pimeys.

Kun valo palasi, pallo oli kadonnut.
Sen paikalla oli täydellisen pyöreä, sula jälki kannessa.

Nieminen makasi maassa. Hän avasi hitaasti silmänsä ja kuiskasi:
– Se… on meidän alla.

Hetkeä myöhemmin syvä murina kaikui syvyyksistä. Vesi kupli, ja horisontissa alkoi näkyä kymmeniä vihreitä valoja. Ne liikkuivat – kaikki kohti heitä.

Kapteeni lähetti viimeisen hätäviestin. Se oli viimeinen signaali, joka saatiin.

Seuraavana päivänä löydettiin vain palaneita metallinpalasia, vääntyneitä ja mustuneita – kuin jokin näkymätön tuli olisi sulattanut ne. Palloa ei löytynyt koskaan.

Mutta meri ei ole ollut ennallaan sen jälkeen.
Kalastajat kertovat vihreistä valoista syvyyksissä, omituisista magneettisista myrskyistä ja äänistä, joita kuuluu radiosta, jos virittää taajuuden 13,7 MHz.

He sanovat, että se on kutsu.
Ja ne, jotka vastaavat siihen… eivät koskaan palaa.