Isä ja minä lähdimme metsään keräämään sieniä. Mukana oli myös uskollinen koiramme, Riku. Aurinko siivilöityi puiden välistä, ilma tuoksui sammalelta ja kostealta mullalta. Kaikki tuntui niin rauhalliselta.

Isä kulki edellä kori kädessään, minä pompin hänen perässään ja lauloin hiljaa itsekseni. Metsä näytti ystävälliseltä, kuin se olisi halunnut suojella meitä.
Mutta sitten, yhtäkkiä, kaikki muuttui.

Katsoin ympärilleni – isää ei näkynyt missään. Hänen askeltensa ääni oli kadonnut. Ajattelin, että hän on vain vähän edellä, ja lähdin juoksemaan hänen peräänsä.
Mutta mitä pidemmälle menin, sitä vieraammalta metsä alkoi tuntua.
Pysähdyin ja huusin:
— Isä!

Vain tuuli vastasi.
Ja silloin huomasin, ettei Rikukaan ollut enää vierelläni.

Sydämeni alkoi hakata. Tunsin, kuinka paniikki hiipi sisään.
Istuin kannolle ja odotin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Aurinko vajosi hitaasti, ja metsä pimeni.
Silloin kuulin äänen.

Pitkän, matalan ulvonnan.

Kuin jostain kaukaa.
Vereni jäätyi. Tiesin heti, mitä se oli – susi.

Muistin isän sanat: “Jos kuulet suden, älä liiku. Pysy hiljaa.”
Painauduin puunrunkoa vasten ja yritin olla hengittämättä.
Oksat risahtelivat läheltä.
Askelia.

Silloin näin varjon liikahtavan.
Olin varma, että se oli susi – mutta pusikosta ponnahti esiin Riku!

Juoksin hänen luokseen, halasin ja itkin helpotuksesta. Hän heilutti häntäänsä ja nuolaisi kättäni.
Mutta hetken kuluttua hänen olemuksensa muuttui.
Korvat nousivat pystyyn, selän karvat nousivat pystyyn, ja hän murisi matalasti.

Pimeydestä astui esiin suuri harmaa susi. Sen silmät hohtivat keltaisina. Se lähestyi hitaasti, katse meissä.

Riku ei epäröinyt. Hän syöksyi suoraan kohti.
Kuului karjuntaa, puremista, raivoisaa taistelua.
Se kaikki kesti ehkä vain hetken, mutta minusta se tuntui ikuisuudelta.

Sitten tuli hiljaista.
Susi makasi maassa liikkumatta. Riku seisoi sen vieressä, veri tahrasi hänen turkkinsa. Hän katsoi minua hetken, heilautti häntäänsä – ja kaatui.

— Ei, ei, älä jätä minua… — kuiskasin ja pidin häntä sylissäni.
Tunsin, kuinka hänen hengityksensä hiipui pois.

Olin yksin.

Istuin pimeässä, metsän keskellä, ja itkin hiljaa.
Sitten näin valon.

Kaukana, puiden välissä, leijui lämmin, kultainen valo. Se näytti kynttilältä tai lyhdyltä. Nousin ylös ja lähdin sen perään.

Saavuin pienen aukean reunalle.
Siellä seisoi vanha nainen, pieni ja kumara, valkohiuksinen. Hän piti kädessään vanhaa öljylyhtyä.

— Tule tänne, lapseni, hän sanoi hiljaisella, käheällä äänellä. — Älä pelkää.

Astuin varovasti lähemmäs. Hänen kätensä olivat kylmät kuin jää.
— Ystäväsi antoi henkensä suojellakseen sinua. Muista, todellinen rakkaus ei katoa koskaan. Se vain vaihtaa muotoaan.

Hän kosketti otsaani – ja kaikki pimeni.

Kun avasin silmäni, makasin sairaalassa. Äiti itki, isä piteli kättäni.
He kertoivat etsineensä minua koko yön. He löysivät minut aamulla, metsän reunasta, tajuttomana.
Vierelläni makasi Riku.
Ja hänen vieressään paloi vanha lyhty – vieläkin lämpimänä.

Kukaan ei tiennyt, mistä se oli tullut.

Vuosia on kulunut. Olen kasvanut aikuiseksi, mutta toisinaan, kun kävelen yksin metsässä ja tuuli käy, tunnen öljyn ja savun tuoksun.
Ja joskus kuulen hiljaisen haukahduksen.

Eräänä yönä heräsin ja näin ikkunallani pienen lyhdyn. Se paloi samalla kullanhohtoisella valolla.
Sen vieressä oli vanha, kulunut kaulapanta.

Silloin ymmärsin.
Rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan kuole.
Ne vain muuttuvat valoksi, joka palaa pimeimmässäkin yössä.