Parakin ilma oli raskas ja tunkkainen. Seinissä oli homeen haju, lattialla kerros pölyä, ja jokainen metallisänky narahti, kun joku liikahti. Nurkassa istuvat sotilaat olivat kuin varjoja – kalpeita, uupuneita, sielultaan tyhjiä. Heidän univormunsa olivat repeytyneet, kengät rikki, katseissa ei enää ollut kipinääkään.

Anna astui sisään ja tunsi raivon nousevan sisällään. Hän oli kuvitellut näkevänsä ylpeitä puolustajia, mutta näki vain murtuneita miehiä, jotka olivat unohtaneet, miksi he taistelivat.

Hän marssi suoraan kapteenin eteen.
– Miksi miehesi elävät tällaisissa olosuhteissa? – hän kysyi kylmästi. – Missä on kunnia, missä kuri? Tämä ei ole armeija – tämä on häpeä!

Kapteeni kurtisti kulmiaan ja virnisti halveksivasti.
– Kuka luulet olevasi? Etkö pelkää menettäväsi työsi?

– En pelkää, – vastasi Anna vakaasti. – Mutta minua inhottaa nähdä, miten sotilaita kohdellaan kuin eläimiä. Minä tulin palvelemaan, en selviytymään.

Kapteeni astui lähemmäs, tarttui Annaa kauluksesta ja karjaisi:
– Sanoin, että ulos! Naisilla ei ole täällä mitään tekemistä!

Mutta hän ei tiennyt, kuka seisoi hänen edessään.

Anna irrotti otteen, veti taskustaan pienen sotilaskirjan ja heitti sen pöydälle. Kapteeni vilkaisi sitä – ja hänen kasvonsa kalpenivat.
Kansilehdellä luki kultakirjaimin:
«Lääkintäpalvelun majuri – Anna Rudnicka – Erikoisyksikkö Feeniks.»

Kapteeni nielaisi.
– Majuri…? Anteeksi, minä en tiennyt…

– Tietysti et tiennyt, – sanoi Anna tyynesti. – Koska olet lakannut näkemästä ihmisiä ympärilläsi.

Sotilaat olivat nousseet seisomaan. Heidän silmissään välähti jotakin – toivoa, jota he eivät olleet tunteneet kuukausiin.

Anna käveli vuoteiden väliin, kosketti märkää patjaa ja pudisti päätään.
– Näin siis elätte? Näin kohtelette niitä, joiden pitäisi puolustaa maata?

– Me vain noudatamme käskyjä, – mumisi kapteeni.

– Käskyjä? – Anna kääntyi häneen. – Vai vain tekosyy olla tekemättä mitään?

Hiljaisuus putosi raskaana.

– Huomenna tänne tulee tarkastus, – Anna sanoi tiukasti. – Ja jos silloin täällä haisee edelleen mätä, niin menetät arvosi – ja ehkä myös kunnian.

Hän oli juuri astumassa ovelle, kun äkkiä maata ravisteli räjähdys. Ikkunat särkyivät, ja parakki täyttyi savusta.
– Hälytys! – joku huusi ulkoa.

Anna juoksi pihalle. Tehdasalueen laidalla paloi ammuskuorma-auto. Liekit roihusivat, ja maassa makasi haavoittunut mekaanikko.

– Älä mene lähelle! Se voi räjähtää! – huusi kapteeni.
– Ole sitten sinä siinä ja pelkää! – huusi Anna takaisin. – Minä menen pelastamaan hänet!

Hän syöksyi savun sekaan. Kuumuus poltti ihoa, mutta hän ei pysähtynyt. Hän otti esiin ensiapulaukkunsa, antoi pistoksen, sitoi haavan ja huusi kahdelle sotilaalle:
– Auttakaa minut! Vetäkää hänet pois!

He ehtivät tuskin vetää miestä turvaan, kun toinen räjähdys jylisi. Kuumuus iski aaltona heidän ylitseen.

Kun savu lopulta hälveni, Anna seisoi keskellä pihaa – mustana noen peitosta, hengitys raskaana, mutta elossa. Hänen käsissään makasi sotilas, joka vielä hengitti.

Kapteeni astui varovasti lähemmäs.
– Majuri… anteeksi… minä olin väärässä…

Anna käänsi katseensa häneen.
– Ei ole väliä, kuka minä olen, – hän sanoi hiljaa. – On vain väliä, kuka sinä päätät olla tästä eteenpäin.

Sotilaat seisoivat suorina. Heidän silmissään ei ollut enää pelkoa, vaan ylpeyttä.

– Tästä päivästä alkaen kaikki muuttuu, – Anna sanoi. – Ette ole enää varjoja. Olette sotilaita. Veljiä. Ihmisiä. Onko selvä?

– Selvä, rouva majuri! – kaikui voimakas vastaus.

Kapteeni laski katseensa.
– Kiitos… – kuiskasi hän.

Anna hymyili väsyneesti.
– Älä kiitä minua, – hän sanoi. – Kiitä heitä. He ovat se, mikä tekee meistä vielä ihmiset.

Kaukana soivat sireenit. Panssariajoneuvojen äänet lähestyivät. Anna nosti katseensa taivaalle, jossa savu peitti auringon, ja astui eteenpäin – kohti vaaran sydäntä.

Kukaan ei vielä tiennyt, että vain vuorokautta myöhemmin tämä sama nainen, jota oli kutsuttu “heikoksi”, pysäyttäisi kolmannen hyökkäyksen… oman henkensä hinnalla.