Emme olleet nähneet toisiamme pitkään aikaan, ja ajattelin, että voisin poiketa. Vain hetkeksi, juomaan kupin kahvia ja vaihtamaan muutaman sanan, kuten ennen.

Mutta kun pysäytin autoni portin eteen, sydämeni jähmettyi.
Siinä, pihassa, seisoi auto, jonka tunnistin heti.
Vaimoni auto.

Hetken luulin näkeväni väärin. Ehkä se oli sattumaa, ehkä joku muu ajoi samanlaista autoa. Mutta kun näin rekisterikilven, epäilykseni katosi. Se oli hänen autonsa.

Yritin järkeillä: ehkä hän toi veljelleni jotain, ehkä pysähtyi ohimennen. Mutta jokin sisälläni kuiskasi: tämä ei ole sattumaa.

Otettuani puhelimen taskustani soitin hänelle.
— Hei, missä olet?
— Hei, — vastasi hän rauhallisesti. — Olen ystäväni luona, juomme vähän viiniä ja jutellaan. Tulen kotiin tunnin päästä.
— Ystäväsi luona? — toistin, yrittäen pitää ääneni vakaana.
— Niin, kaikki hyvin. — Sitten hän lopetti puhelun.

Hänen äänensä oli liian tyyni. Liian hallittu.
Tiesin heti, että hän valehteli.

Lähestyin taloa varovasti, askel askeleelta. Ikkunan läpi loisti lämmin valo. Kurkistin sisään — ja se, mitä näin, sai vereni jäätymään.

Sohvalla istui hän – vaimoni.
Hän nauroi. Hänen kädessään oli viinilasi.
Ja hänen vieressään istui veljeni.

He puhuivat hiljaa, katsoivat toisiaan tavalla, joka ei jättänyt tulkinnanvaraa. Hän kosketti hänen kättään, eikä tämä vetäytynyt pois.
Sillä hetkellä kaikki romahti.

Astuin taaksepäin, sydän jyskytti niin kovaa, että tuskin pystyin hengittämään.
Halusin rynnätä sisään, huutaa, lyödä nyrkillä seinään — mutta en pystynyt.
Jokin sisälläni oli halvaantunut.

Seisoin pimeässä, kunnes ovi avautui.
Hän astui ulos — päällään se takki, jonka olin ostanut hänelle vuosipäivänämme.
Hän hymyili, sanoi jotakin veljelleni, nousi autoon ja ajoi pois.
Ei edes vilkaissut taakseen.

Minä jäin seisomaan sinne, yksin.
Ja tajusin: mikään ei enää koskaan palaa entiselleen.

Sinä yönä en saanut unta.
Kuulin yhä hänen äänensä, sen valheen, joka kaikui päässäni: «Olen ystäväni luona.»

Aamulla tein päätöksen.
Menin veljeni luo. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut.

Hän avasi oven, yritti hymyillä.
— Hei, yllätys, tule sisään! — hän sanoi.

Talossa leijui kahvin tuoksu… ja jotain muuta.
Hänen hajuveden tuoksunsa.
Se tuoksu, jonka tunnistaisin missä tahansa.

Istuin alas. Pöydällä oli kahvikuppi, jossa oli huulipunan jälki.
Punainen, juuri se sävy, jota hän aina käytti.

Veljeni puhui nopeasti, katse harhaili, sanat kompuroivat.
En sanonut mitään. Minun ei tarvinnut.

Kotona hän käyttäytyi kuin kaikki olisi hyvin.
Naurua, arkisia kysymyksiä, hymyjä.
Mutta minä näin sen – sen tyhjyyden hänen silmissään, sen kylmän totuuden, jota hän ei voinut enää peittää.

Yhtenä yönä avasin hänen puhelimensa.
En uteliaisuudesta, vaan tuskasta.
Ja löysin kaiken.
Viestit, kuvat, päivämäärät.
Hetket, jolloin minä tein töitä – ja hän oli hänen kanssaan.

Istuin pitkään hiljaisuudessa, kädessäni puhelin, sydämeni tyhjänä.
Ei enää kipua, ei vihaa.
Vain hiljainen tyhjyys.

Aamun koitteessa pakkasin tavarani ja lähdin.
En sanonut sanaakaan. En katsonut taakseni.
Suljin oven ja tiesin, että olin jättänyt kaiken taakse.

Kun ajoin ohi sen talon, missä kaikki alkoi ja loppui, en tuntenut mitään.
Ei rakkautta. Ei vihaa.
Vain kylmyyttä, joka jää siihen, missä sydän ennen sykki.