Ivan Sergejevitš oli kuusikymmentävuotias mies, jonka jokainen liike huokui arvokkuutta ja valtaa. Hänen hopeanharmaat silmänsä olivat kylmät, kuin jäätynyt järvi, ja hänen äänensä matala, lähes hypnoottinen. Kun hän ojensi kätensä nuorelle Annalle, tämä tunsi sekä pelkoa että outoa vetovoimaa.

Heidän avioliittonsa sai kaikki puhumaan. Nuori köyhä opiskelija ja varakas vanha mies? Koko kylä kuiskutteli.
“Rahan takia,” sanoivat jotkut.
“Toinen uhri hänen kokoelmastaan,” pilkkasivat toiset.

Mutta Anna ei ollut tyhmä. Hän tiesi, että Ivan tarjosi hänelle enemmän kuin rahaa – hän tarjosi pakotien. Pääsyn maailmaan, jossa ei tarvinnut pelätä huomista. Hän hyväksyi sen hinnan, vaikka ei vielä tiennyt, kuinka kallis se todella olisi.

Hääyönä vanha kartano oli täynnä hiljaisuutta. Kynttilät lepattivat, ja ikkunasta kuulunut tuulen ulvonta sai varjot tanssimaan seinillä. Ivan istui nojatuolissa ja katseli mietteliäänä tulta takassa. Hetken kuluttua hän nousi ja tuli Annan luo.

– Anna, lupaa minulle jotain, hän sanoi hiljaa.
– Mitä? kysyi Anna varovasti.
– Älä koskaan mene käytävän viimeiseen huoneeseen. Älä koskaan, vaikka kuulisit sieltä ääniä yöllä.

Anna nyökkäsi. Hänen sydämensä hakkasi, mutta hän ei kysynyt miksi. Hän tunsi, ettei halunnut tietää.

Seuraavat päivät olivat rauhallisia. Ivan oli kohtelias, melkein hellä, mutta hänen katseensa pysyi aina etäisenä. Hän vietti pitkiä tunteja lukittuna kirjastoonsa. Anna yritti täyttää aikansa tutkimalla kartanoa, mutta joka yö, täsmälleen keskiyöllä, hän kuuli ääniä.
Kuin joku kävelisi käytävän päässä.
Kuin joku itkisi.
Kuin joku kuiskisi hänen nimeään.

Eräänä yönä, kun ukkonen repi taivasta ja sade hakkasi ikkunoita, Anna ei enää kestänyt. Hän otti kynttilän ja lähti kohti viimeistä ovea. Jokainen askel tuntui raskaammalta. Oven edessä ilma oli kylmä ja seisova. Hän kosketti kahvaa – se oli jäinen.

Ovi aukesi hitaasti.

Huoneessa vallitsi pimeys. Keskellä seisoi suuri, pölyinen peili, jonka hopeareuna oli halkeillut. Anna nosti kynttilää lähemmäs – ja näki jotain. Peilin sisällä seisoi nuori nainen valkoisessa hääpuvussa, kalpeana, liikkumattomana, katsoen suoraan häneen. Hänen kasvonsa olivat… Annan omat kasvot.

Kynttilän liekki välähti.
Silloin takana kuului ääni.
– Sanoinhan, ettet saa tulla tänne, kuului Ivanin ääni.

Hän seisoi ovella, kasvot harmaina, kädet täristen. Hän astui huoneeseen ja katsoi peiliin, aivan kuin näkisi jotain, mitä muut eivät voineet.

– Hän oli vaimoni, Ivan kuiskasi. – Hän kuoli tässä huoneessa… juuri ennen meidän häitämme. Hän ei ole koskaan lähtenyt pois.

Anna ei pystynyt liikkumaan.
– Luulin, että jos menen uudelleen naimisiin, hän vihdoin lepää rauhassa… mutta hän tuli takaisin. Sinun kauttasi.

Kynttilä sammui.
Täydellinen pimeys.
Anna tunsi kylmän käden koskettavan olkapäätään. Hän yritti huutaa, mutta ääni ei tullut ulos. Peilistä välähti valo – ja sen jälkeen hiljaisuus.

Aamulla palvelijat löysivät oven auki. Huone oli tyhjä. Peili oli halki keskeltä, ja sen pinnassa näkyi kaksi sumeaa hahmoa – mies ja nainen, käsi kädessä, ikuisesti vangittuina lasin taakse.

Siitä yöstä lähtien jokainen, joka on jäänyt kartanoon yksin, kertoo kuulleensa naisen naurun ja miehen äänen, joka kuiskaa hiljaa:
“Sinun ei olisi pitänyt tulla…”