«ÄITI, OLEN MAASSA» – sanoi unessa sodassa kadonneen sotilaan poika. «OLEN ELOSSA… AUTA…» Ja siitä yöstä lähtien nainen ei ollut enää koskaan entisensä.

Hänen nimensä oli Maria Kovacs.
Hiljainen, tavallinen nainen pienestä suomalaisesta kylästä. Hänen poikansa Tomi oli kadonnut vuosia sitten Balkanin sodassa. Hän oli vasta kaksikymmentäkolme, täynnä toivoa ja rohkeutta. Hän lupasi palata. Mutta ei koskaan palannut.

Kaksikymmentä vuotta Maria odotti.
Joka ilta hän sytytti kynttilän ikkunalaudalle ja kuiskasi:
«Jos olet jossain siellä, poikani… anna minulle merkki.»

Ja eräänä yönä hän sai sen.
Mutta ei tästä maailmasta.

Sinä yönä Maria heräsi kylmään hiljaisuuteen.
Huoneessa leijui outo haju, kuin kosteus ja rauta olisivat sekoittuneet. Peilistä häntä katsoi vieras mies — likainen, kalpea, silmissään tuska ja epätoivo. Ja sitten kuului ääni, hiljainen, särkyvä:

— Äiti… olen maassa… olen elossa… auta…

Maria yritti huutaa, mutta ääntä ei tullut.
Sähkökatkos pimensi koko talon. Hän tunsi, kuinka ilma jäätyi, ja pyörtyi lattialle. Kun hän heräsi, hänen kämmenessään oli kylmä metallinen levy – Tomin tunnuslaatta, joka oli haudattu tyhjään arkkuun kaksikymmentä vuotta sitten.

Aamulla Maria ei pystynyt puhumaan.
Ei sanaakaan.
Lääkärit ajattelivat, että kyse oli traumasta. Mutta kun he tutkivat hänen suunsa, he hätkähtivät taaksepäin.
Häneltä puuttui kieli.
Ei verta, ei haavaa – vain sileä, arpeutunut pinta. Kuin joku olisi poistanut sen kirurgin tarkkuudella, ilman kipua.

Siitä lähtien Maria kirjoitti kaiken paperille.
Yhdessä viestissä luki:
«Hän puhuu minulle joka yö.»

Naapurit vahvistivat sen. Yöllä, noin kello kaksitoista, talosta kuului miehen ääni:
— Äiti… näetkö minut? Olen täällä…
Ja sitten täydellinen hiljaisuus.

Seuraavina päivinä Maria piirsi outoja symboleja seinilleen: ympyröitä, numeroita, outoja ristejä. Hän väitti, että Tomi ei ollut kuollut, vaan jumissa kahden maailman välissä – ja että hänen täytyi löytää paikka, jossa pojan sielu oli sidottu maahan.

Viikkoa myöhemmin Maria katosi.
Ovi oli lukittu sisältä.
Pöydällä paloi puoliksi sulanut kynttilä, ja sen vieressä oli lappu:

«ÄITI, ÄLÄ ETSI MINUA. OLEN JO KOTONA.»

Kun poliisit tutkivat taloa, he löysivät kellarin lattian alta vanhan betonikannen. Sen alta paljastui pieni, muinainen holvi. Siellä makasi miehen jäänteet, yhä sotilaspuvussa — ilman kieltä.
Yhtäkään asiakirjaa ei löytynyt, mutta univormu kuului Balkanin sodan sotilaille.

DNA-testit vahvistivat mahdottoman:
Jäännökset olivat Tomin.

Mutta kukaan ei ymmärtänyt, miten hänen ruumiinsa oli päätynyt sinne, äitinsä talon alle.
Eikä kukaan osannut selittää, miksi kellarin seinään oli kaiverrettu yksi sana:
«MAA»

Talo seisoo yhä tyhjillään.
Naapurit välttelevät sitä, ja lapset uskaltavat tuskin katsoa sen ikkunoita kohti. Sanotaan, että jos yöllä kävelet ohi ja kuiskaat nimen «Tomi», ikkunoihin ilmestyy hetkeksi heikko valo.

Jotkut ovat kuulleet hiljaisen äänen tulevan sisältä:
— Äiti… älä itke enää… olen kotona…

Eräänä vuonna kolme nuorta päätti kuvata talossa videon.
Kamera näytti naisen hahmon istumassa pimeässä, kädessään metallinen laatta.
Hetken päästä takana seisoi sotilas ilman suuta.
Videon lopussa kuului vain kuiskaus:

«Olen maassa… mutta sinä, äiti… missä olet nyt?»