Olen yksinhuoltajaisä kahdelle pienelle tytölle. Se aamu muutti kaiken.

Heräsin aivan tavallisena päivänä. Aurinko siivilöityi verhojen välistä, ja talo oli hiljainen – vain kellon tikitys ja jääkaapin vaimea hurina täyttivät ilman. Olin päättänyt tehdä tytöilleni aamupalan, kuten aina. Pannukakkuja, heidän suosikkinsa.

Mutta kun astuin keittiöön… pysähdyin kuin seinään.
Pöytä oli jo katettu.
Lautasilla oli valmiita pannukakkuja, päälle ripoteltu sokeria ja koristeltu tuoreilla mansikoilla. Vieressä kaksi lasillista maitoa.
Ja pöydällä, keskellä kaikkea, oli pieni paperilappu – lasten käsialaa, hieman kömpelöä, mutta selvästi luettavaa:
“Isi, me teimme tänään aamupalan, koska sinä olet paras.”

Sydämeni muljahti.
Tyttäreni, kuusi- ja kahdeksanvuotiaat, olivat tehneet tämän?
Miten se oli mahdollista? He eivät edes ylety kunnolla hellalle.
Mutta ennen kuin ehdin kysyä mitään, he juoksivat oviaukkoon, hiukset sekaisin ja uniset pyjamat päällään, naurua täynnä.

– Yllätys! – he huusivat yhteen ääneen.

Hymyilin, mutta sisälläni liikahti jokin outo tunne.
– Mistä te tiesitte, mitä kaikkea tarvitaan? – kysyin hiljaa.

Nuorempi, Aada, nosti katseensa ja sanoi yksinkertaisesti:
– Äiti auttoi meitä.

Aivan kuin ilma olisi hetkeksi kadonnut huoneesta.
Heidän äitinsä… oli kuollut kaksi vuotta sitten. Auto-onnettomuudessa.
En saanut sanaakaan suustani.
– Mitä tarkoitat, kulta? – kysyin hiljaa.

Aada vastasi vilpittömästi:
– Eilen illalla, kun olimme nukkumassa, hän tuli huoneeseen. Hän sanoi, että meidän pitäisi tehdä sinulle yllätys. Että hän rakastaa sinua edelleen.

Tunsin, kuinka iho nousi kananlihalle.
Vanhempi tytär, Nea, lisäsi:
– Hän sanoi myös, että pannukakkutaikinaan pitää laittaa kanelia. Niin kuin ennen.

Katsoin pöytää uudelleen – ja silloin huomasin sen.
Siinä, aivan keskellä, oli valkoinen posliinikuppi. Sama kuppi, jota vaimoni käytti joka aamu. Kuppi, joka särkyi vuosi sitten ja jonka olin piilottanut kaappiin, pois näkyvistä.
Nyt se oli siinä – ehjänä. Ja sen sisällä… kuumaa kahvia.

Se tuoksui täsmälleen samalta kuin ennen: vahvalta, makealta ja aavistuksen kanelilta.
Koskettelin kuppia. Se oli kuuma.
En pystynyt liikkumaan.

Koko päivän olin kuin sumussa.
Talon jokainen nurkka tuntui elävältä. Tuntui kuin joku olisi ollut kanssamme.
Kun tytöt menivät leikkimään, siivosin pöydän – ja löysin liinan alta toisen lapun.
Sama käsiala.
Mutta tällä kertaa siinä luki:
“Älä unohda – et ole koskaan yksin.”

Istuin alas, paperi kädessäni, ja tunsin, kuinka silmiäni kirveli.
Se ei voinut olla totta.
Mutta sydämessäni tiesin, että jokin oli tapahtunut.

Siitä aamusta lähtien kaikki on ollut erilaista.
Kun iltaisin suljen tyttöjeni huoneen oven, kuulen joskus hiljaisia askeleita käytävästä.
Toisinaan nenääni kantautuu tuttu tuoksu – hänen hajuvesensä.
Ja kerran… vannoin kuulevani äänen. Pehmeän, lempeän kuiskauksen:
“Olen täällä.”

En tiedä, oliko se unta, muisto vai jotain muuta.
Mutta siitä lähtien olen uskonut, että rakkaus ei kuole koskaan.

Ja joka aamu, kun herään ja näen pöydän, jossa silloin seisoi tuo kuppi… muistan, että elämä on täynnä asioita, joita emme voi selittää.

Joskus, kun luulemme kaiken päättyneen,
todellisuudessa se on vasta alkaa.

Katso kommentit – siellä alkaa tarinan todellinen osa.