Kaikki nauroivat, kun hän hoiti miljonääriä.
”Katso nyt, pieni sairaanhoitaja pesee kuolevaa rikkasta miestä”, he kuiskasivat käytävillä.
Mutta eräänä yönä nauru loppui kuin leikaten.

Antiseptin haju leijui ilmassa, raskas ja kylmä kuin teräs.
Svetlana oli työskennellyt klinikalla vasta kolme viikkoa, mutta jo nyt hän tunsi paikan painon.
Koomaosasto ei ollut kuin mikään muu.
Käytävät kiilsivät, laitteet piippasivat rytmikkäästi, mutta ilmassa tuntui jokin outo tyhjyys – kuin elämä olisi pysähtynyt.

Potilaiden joukosta yksi erottui muista.
Viktor Ivanov.
Miljardööri, hyväntekijä, mies, jonka nimi mainittiin vain kuiskaten.
Hän makasi liikkumatta, hengityskoneen rytmissä, ja hänen kasvonsa olivat kuin kiveä.

Svetlanan työ oli rutiinia: tarkistaa koneet, vaihtaa side, pyyhkiä iho.
Mutta sinä iltana, kun hän nosti peiton kulmaa, hän jäätyi paikalleen.

Ohuet viillot juoksivat pitkin Viktorin reittä.
Ei haavoja – merkkejä. Liian säännöllisiä ollakseen sattumaa.
Ja iholla kiilsi pieni tuore veripisara.

Svetlana nielaisi.
Kukaan ei ollut käynyt huoneessa. Kamera seinän yläkulmassa paloi, mutta linssi ei liikkunut.

”Ei… tämä ei ole mahdollista,” hän kuiskasi.

Silloin Viktor liikutti sormiaan.
Hitaasti. Tarkasti.
Lyhyt – pitkä – lyhyt – lyhyt.
Svetlanan silmät suurenivat. Hän tunsi rytmin.

Morse.

Hän oli oppinut sen nuorena huvin vuoksi, mutta nyt siitä tuli elämänlanka.
Hän seurasi jokaista liikettä ja muodosti kirjaimia:

K… U… R… I… E… R.
KURIIRI.

Kuriiri?
Miksi kouristunut mies lähettäisi viestin kuriirista?

Svetlana oli juuri tarttumassa puhelimeensa, kun ovi aukesi äänettömästi.
Arkadi, osaston avustaja, seisoi kynnyksellä.
Hymy, joka ei yltänyt silmiin.

— Tässä on uusi raportti allekirjoitettavaksi, — hän sanoi rauhallisesti. — Q-säätiölle.

Svetlana otti paperin.
Täynnä koodeja: NF-7, AL-23, OM-12.
Ei analyysituloksia. Ei nimiä.

Sivun alakulmassa oli pieni koholeima — Q kirjain ympyrän sisällä.

Hän muisti huhut: Q-säätiö, virallisesti hyväntekeväisyys, epävirallisesti…
paikka, josta katosi ihmisiä.

Kun Arkadi poistui, Viktor liikutti taas sormiaan.
· · — · / · — · · / · · — —
”Älä usko. Vesi. Yö.”
Ja sitten numerot: 23:40.

Svetlana tunsi veren jähmettyvän suonissaan.
Ainoa paikka, johon ”vesi” sopi, oli pesula kellarissa.

Puoli tuntia myöhemmin hän laskeutui portaita alas.
Ilma oli lämmin ja kostea, täynnä pesuaineen tuoksua.
Rivissä makasi harmaita säkkejä, kaikki merkitty samoin: Kooma – 3.
Yhdessä niistä luki NF-7.

— Svetlana? — ääni takaa sai hänet kääntymään.

Arkadi.
Hän piti kädessään kynää ja toista lomaketta.

— Sinun täytyy allekirjoittaa tämä, — mies sanoi. — Kuriiri tulee pian.

Svetlana huomasi hänen ranteessaan kolme arpea, ohuet ja ristiin menevät, täsmälleen samat kuin Viktorin jalassa.

— Mitä ne tarkoittavat? — hän kysyi hiljaa.

Arkadi hymyili hitaasti.
— Me kaikki, jotka palvelemme, saamme merkin. Se on lupaus.

Svetlana perääntyi, kun kellarin ovi narahti.

Sisään astui mies harmaassa takissa, hengityssuojain kasvoilla, musta laukku kädessään.
Q-symboli kiilsi hänen hihassaan.

— Missä lähetys on? — hän kysyi viileästi.

Arkadi osoitti säkkejä.
Kuriiri kumartui ja avasi yhden niistä.

Svetlana tunsi, miten maa katosi jalkojen alta.
Sisällä ei ollut lakanoita.
Oli veripusseja, kudosnäytteitä, ihonpalasia — ihmisistä.

Kuriiri sulki säkin ja nosti katseensa.
— Tämä ei täsmää, — hän sanoi. — On ylimääräinen yksilö.

Arkadi kääntyi Svetlanan puoleen.
— Hän, — sanoi matalasti. — Hän on vapaaehtoinen.

Svetlana syöksyi pakoon.
Metallin ja höyryn keskellä hän juoksi portaita ylös, sydän hakaten.
Takanaan hän kuuli askeleet, painavat ja tasaiset.

Viktorin huoneessa laite piippasi kiihtyneesti.
Hänen sormensa liikkuivat taas, heikot mutta tietoiset:
· · — · / · — — / — · ·
”Juokse.”

Svetlana pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
— En jätä sinua, — hän kuiskasi.

Hän otti puhelimensa, käynnisti tallenteen, jolla kuului Arkadin ja kuriirin keskustelu.
Hän lähetti sen jokaiseen mediaosoitteeseen, minkä löysi.

Sitten hän tarttui defibrillaattoriin, jonka virtajohdon päässä sininen valo vilkkui.

23:40.
Askeleet lähestyivät.
Ovi narisi.

Svetlana puristi kahvaa, hengitti syvään ja sanoi:
— Nyt te kuulete, miltä todellinen elämä kuulostaa.

Sähkö kipinöi.
Valo räjähti huoneeseen.
Ja jossain kaupungin toisella puolella palvelin alkoi lähettää tiedoston, joka kantoi nimeä Q-Revelation.mp4 – todisteen siitä, että jotkut rikkaudet perustuvat varastettuihin sydämiin ja varjossa elävien huutoihin.