Köyhä opiskelijatyttö ja vanha aristokraatti – mitä hän pyysi hääyönä, jäädytti tytön veren…
Anna istui vuoteen reunalla ja puristi lakanasta kiinni, ettei hänen kätensä olisi tärisseet niin pahasti. Huoneessa vallitsi outo hiljaisuus – raskas, odottava, melkein pelottava. Seinäkello tikitti hitaasti, kuin se olisi laskenut hänen pelkonsa rytmiä.
Ivan Sergejevitš, harmaasilmäinen ja arvokas vanha mies, sulki oven varovaisesti perässään. Hänen liikkeissään oli jotakin liian harkittua, liian kylmää. Hän otti pois kalvosinnapit, asetti kellon pöydälle ja katsoi Annaa suoraan silmiin.
— Kerro minulle totuus, Anna. Oletko valmis olemaan vaimoni… vaikka pyytäisin sinulta jotakin epätavallista?
Anna nielaisi.
— Epätavallista? Mitä te tarkoitatte?
Ivanin suupielet liikkuivat, mutta se ei ollut hymy – se oli varjo hymystä.
— Tänään et ole vaimoni, — hän sanoi hiljaa. — Tänään olet minun tyttäreni.
Anna jähmettyi paikalleen.
— Tyttärenne?
— Kyllä, — mies vastasi hitaasti. — Aleksandra. Hän kuoli kaksi vuotta sitten. Mutta sinä… sinä muistutat häntä. Tänään puet hänen yöpaidansa ja… olet hän.
Anna perääntyi askeleen, sydän jyskyttäen korvissa.
— Te… te olette hullu!
Ivan ei liikahtanut. Hänen äänensä oli tyyni, mutta sen takana väreili syvä murhe.
— Olen vain isä, joka ei koskaan pystynyt hautaamaan tytärtään.
Hän osoitti suurta muotokuvaa seinällä. Siinä nuori nainen hymyili hennosti, mutta silmissä oli jotain levotonta.
— Hän oli elämäni valo. Sitten hän sairastui – niin minulle sanottiin. Mutta minä en koskaan uskonut siihen.
Ivan avasi pöytälaatikon ja otti sieltä pienen rasian.
— Tämä on hänen päiväkirjansa. En ole koskaan avannut sitä. Mutta ehkä sinä… sinä pystyt.
Anna tarttui rasiaan ja avasi sen. Nahkakantisen vihkon ensimmäisellä sivulla luki hennolla käsialalla:
“Jos joku lukee tämän, on jo liian myöhäistä. Minua ei tappanut sairaus. Joku halusi vaientaa minut.”
Anna tunsi kylmän hiipivän selkäänsä pitkin. Hän käänsi sivuja. Aleksandra kirjoitti asianajajasta, joka oli ollut perheen ystävä, mutta joka oli varastanut hyväntekeväisyysrahaston varat ja painostanut häntä vaikenemaan.
Viimeinen merkintä oli pelottavan lyhyt:
“Jos minulle tapahtuu jotain, etsi avain pianon kannen alta. Totuus soi vain niille, jotka uskaltavat kuunnella.”
Anna nousi nopeasti, meni pianon luo ja nosti kannen. Siellä, pienen pölyn keskellä, välähti metallinen avain.
— Jumalani…
Ivan seisoi oven suussa, liikkumatta.
— Näytä se minulle, — hän sanoi hiljaa.
He menivät alas kirjastohuoneeseen. Ivan työnsi syrjään kirjahyllyn ja näppäili numeroyhdistelmän. Seifin lukko narahti, ja Anna asetti pienen avaimen paikalleen. Kuului terävä napsahdus.
Sisällä oli papereita, kirjeitä ja valokuvia. Ylimpänä kuva: Aleksandra hymyili miehen seurassa – saman asianajajan, jonka nimi esiintyi päiväkirjassa.
Ivan vaipui tuolille, kasvot kalpeina.
— He tappoivat hänet, — hän kuiskasi. — Eivät myrkyllä, eivät väkivallalla… vaan allekirjoituksilla. Valeilla.
Anna seisoi hetken hiljaa, ennen kuin sanoi:
— Te ette voi tuoda häntä takaisin. Mutta voitte paljastaa totuuden.
Seuraavana aamuna notaarin toimistossa tunnelma oli jäätävä. Asianajaja, joka oli eilen hymyillyt ja juhlinut, seisoi nyt kalpeana. Ivan laski pöydälle päiväkirjan ja avaimen.
— Te riistitte elämäni ainoalta lapselta. Tänään teidän totuutenne loppuu, — hän sanoi.
Anna allekirjoitti uudet paperit. Hyväntekeväisyysrahasto siirtyi hänen nimiinsä. Hän ei ollut enää köyhä opiskelijatyttö, vaan nainen, joka valitsi rohkeuden pelon sijaan.
Illalla Anna palasi taloon ja istuutui pianon ääreen. Hän avasi Aleksandran päiväkirjan ja lisäsi viimeiselle sivulle yhden rivin:
“Aleksandra, äänesi soi nyt minun kauttani.”
Ensimmäiset sävelet täyttivät huoneen. Ivan ilmestyi ovelle, katsoi häntä pitkään ja sanoi hiljaa:
— Tänä yönä toit hänet takaisin.
Anna hymyili surumielisesti.
— En, herra. Tänä yönä toin takaisin itseni.
Ja kun musiikki jatkui, talon pimeys alkoi väistyä. Se ei ollut enää surun talo – vaan paikka, jossa totuus viimein puhui.