Aamu oli kylmä ja hiljainen. Vuorten rinteet olivat verhoutuneet sumuun, ja metsä tuoksui kostealta sammalelta ja männyltä. Sergei kulki pitkin tuttua polkua, jota hän oli kulkenut kymmeniä kertoja. Hän rakasti tätä paikkaa – hiljaisuutta, vapautta, vuorten karua voimaa. Mutta sinä aamuna ilmassa oli jotain outoa, painavaa. Luonto näytti pidättävän hengitystään.

Jokainen askel rahisi raskaasti soralla. Maa alkoi liikkua hänen jalkojensa alla. Pieni kivi vierähti alas, sitten toinen. Sergei siirsi painonsa varovasti, mutta silloin maa petti. Kaikki tapahtui sekunnissa – polku katosi hänen altaan, ja hän syöksyi tyhjyyteen.

Isku, kipu olkapäässä – ja sitten hänen sormensa tarttuivat johonkin kovaan ja karheaan. Puun juuret. Ainoa asia, joka erotti hänet kuolemasta.

Hänen allaan oli vain tyhjyys. Kymmeniä metrejä ilmaa, alhaalla jyrkät kalliot ja pirstoutuneet kivet. Tuuli ulvoi kallioiden välissä, repi hänen takkinsa auki ja veti häntä alaspäin. Kädet liukuivat hiljalleen, kynnet repeytyivät, veri tippui maahan. Hän yritti huutaa, mutta ääni katosi myrskyyn.

Aika tuntui pysähtyvän. Jokainen sekunti venyi ikuisuudeksi. Juuret natisivat, maa mureni hänen ympäriltään, voimat hupenivat. Hän tunsi, kuinka lihakset pettivät yksi toisensa jälkeen. Silmissä vilahtivat kasvot – tytär, koti, aurinkoinen päivä. Ja yksi ainoa ajatus jäi päähän: älä päästä irti.

Ylhäällä, polun reunalla, kaksi vaeltajaa huomasi tuoreen sortuman. He kuulivat heikon huudon, joka sekoittui tuuleen. Toinen juoksi reunalle, toinen soitti apua. He tiesivät, että jokainen sekunti oli tärkeä.

Viidentoista minuutin kuluttua pelastajat olivat paikalla. He kiinnittivät köydet, varmistivat valjaat ja alkoivat laskeutua kallion reunaa pitkin. Tuuli oli muuttunut jäiseksi ja kovaääniseksi. Kun yksi heistä näki Sergein, hän jähmettyi – mies roikkui vain yhdellä kädellä, toinen oli vääntynyt ja verinen.

— Pysy paikallasi! huusi pelastaja.

Sergei nosti katseensa. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei tullut.

Köysi kiristyi, karabiinit kirkuivat metallisesti. Pelastaja liikkui hitaasti alaspäin, sentti kerrallaan. Yksi virhe – ja he molemmat putoaisivat. Hän ojensi kätensä.
— Katso minuun! Vain hetki vielä, pidä kiinni elämästä!

Mutta juuri silloin maa Sergein ympärillä petti. Juuret irtosivat, ja hän putosi. Samalla hetkellä pelastaja tarttui hänen käsivarteensa. Isku repäisi heidät molemmat, mutta köysi kesti.

Ylhäällä ihmiset seisoivat hiljaa. Kukaan ei hengittänyt. Kaksi miestä roikkui nyt tyhjyyden yllä, tuuli hakkasi heidän kasvojaan. Hitaasti, tuskallisesti, pelastajat alkoivat vetää heitä ylös. Köysi natisi, metalli kitisi, ja ilma oli täynnä jännitystä.

Kun Sergei viimein kosketti maata, hän ei liikkunut. Hän makasi paikallaan, katsoi taivasta ja hengitti syvään. Hän oli elossa. Hänen kätensä tärisivät, kasvot olivat täynnä verta ja pölyä, mutta silmissä paloi valo, jota mikään pelko ei voinut sammuttaa.

Pelastajat seisoivat hänen ympärillään hiljaa. Yksi heistä kumartui ja sanoi hiljaisesti:
— Sinä jaksoit loppuun asti. Harva olisi pystynyt siihen.

Myöhemmin lääkärit sanoivat, että hän oli ollut vain sekuntien päässä kuolemasta. Mutta Sergei vastasi:
— Minut pelastivat heidän kätensä. Mutta ensin minut pelasti usko.

Tarinasta tuli pian kuuluisa. Ihmiset puhuivat siitä kaikkialla – rohkeudesta, ihmisyydestä, siitä, kuinka yksi käsi voi muuttaa kaiken.

Nyt sitä jyrkännettä kutsutaan nimellä Toivon kallio. Jokainen, joka kulkee sen ohi, pysähtyy hetkeksi, katsoo alas ja muistaa.

Sillä joskus elämä ja kuolema erottaa vain yksi sekunti – ja yksi ojennettu käsi, joka muuttaa mahdottoman todellisuudeksi.