Vanhassa kylässä vallitsi painostava hiljaisuus. Tuuli ei liikahtanut, puiden lehdet seisoivat kuin kivestä, ja ainoa ääni oli etäinen nyyhkytys haudan äärellä. Ihmiset seisoivat kumartuneina tuoreen, kostealta tuoksuvan mullan ympärillä. He olivat kokoontuneet hyvästelemään miehen, jonka jokainen tunsi — työteliään, lempeän, aina auttavan. Nyt hän makasi hiljaa kiiltävässä tammiarkussaan, ja kylä oli jäänyt orvoksi.
Ilma oli raskas surusta. Naisten rukoukset sekoittuivat miesten mataliin huokauksiin, ja lasten itku vaimeni äitien mustiin huiveihin. Kaikki oli pysähtynyt. Ja juuri silloin se tapahtui.
Kaukaa kuului ääni — matala, rytmikäs, kuin ukkonen, joka kasvaa lähestyessään. Kuka tahansa olisi voinut luulla sitä myrskyksi, ellei se olisi voimistunut, muotoutunut tunnistettavaksi. Kaviot. Raskaat, kiihkeät, täsmälliset.
Yhtäkkiä puiden välistä, sumun takaa, ilmestyi valtava musta hevonen. Sen turpa kiilsi kosteana, silmät paloivat tummasti kuin hiillos, ja sen otsassa erottui valkea risti. Se laukkasi suoraan hautapaikalle, nostattaen pölypilven ja kauhun ihmisissä.
Naiset kiljahtivat, miehet väistivät. Mutta eläin pysähtyi äkisti — aivan arkun viereen. Se ei hirnunut, ei liikahtanut. Se vain seisoi siinä, hengittäen raskaasti, katse kiinnittyneenä arkkuun, aivan kuin se olisi ymmärtänyt, kuka lepäsi sen edessä.
Vanha nainen tarttui rintaansa ja kuiskasi:
— Se on hän… Petterin hevonen.
Kaikki tiesivät tarinan.
Petteri ja hänen orinsa olivat olleet erottamattomat. He kyntivät peltoja, kulkivat markkinoille, tekivät työnsä yhdessä. Hevonen ei kuunnellut ketään muuta kuin isäntäänsä. Ja kun Petteri kuoli, hevonen katosi. Kukaan ei ollut nähnyt sitä sen jälkeen — ennen tätä päivää.
Miehet yrittivät ajaa sen pois, mutta se ei liikkunut. Ori vain laski päänsä hitaasti ja kosketti arkkua kuonollaan. Se hetki sai kaikki vaikenemaan. Tuntui, kuin koko luonto olisi kumartanut yhdessä sen kanssa.
Hetken päästä hevonen huokaisi syvään, nosti katseensa harmaaseen taivaaseen ja kääntyi. Se lähti pois yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin, eikä kukaan uskaltanut pysäyttää sitä. Vasta kun se katosi puiden taakse, ihmiset alkoivat taas hengittää.
Myöhemmin kyläläiset kertoivat tarinaa yhä uudelleen. Jotkut sanoivat, että hevonen oli tuntenut isäntänsä kuoleman. Toiset uskoivat, että Petterin sielu oli hetkeksi palannut hevosen hahmossa jättämään viimeisen jäähyväisen.
Ja sinä yönä — kertoivat jotkut — hautausmaan ympärillä kuului kavioiden ääniä. Hitaasti, tasaisesti, ympyrää kiertäen. Mutta aamulla maa oli koskematon. Vain muutama kavionjälki johti metsään, katoamaan sumuun.
Siitä lähtien mustasta orista tuli legenda. Lapset kuuntelevat tarinaa hiljaa, melkein pidättäen hengitystä, ettei salaisuus katoaisi. Kukaan ei koskaan saanut tietää, miten hevonen tiesi, milloin ja minne tulla.
Vanhus, joka oli sen ensimmäisenä tunnistanut, sanoi aina samaa:
— Se ei ollut vain hevonen. Se oli muisto. Ja todellinen muisto tulee aina sanomaan hyvästit.