Pieni hautausmaa kaupungin laidalla lepäsi hiljaisuudessa niin painavana, että se tuntui puristavan ilmaa. Hämärä laskeutui kuin raskas vaippa, jota rikkoi vain muutaman lampun himmeä valo. Ihmiset seisoivat puolikaaressa, kalpeat kasvot, silmät laajentuneina pelosta ja odotuksesta. Keskellä seisoi kuusitoistavuotias Michael Turner — nyrkit puristettuina, selkä suorana, katseessa epätoivon ja päättäväisyyden sekoitus. Hänen vierellään oli isä, John — väsynyt, elämän murtama mies, jonka sydän hakkasi kiivaammin kuin sinä päivänä, jolloin hän oli haudannut vaimonsa Emilyn.

— «Isä, meidän on tehtävä tämä.» Michaelin ääni ei värissyt. Se iski kuin vasaranisku, kova ja kiistaton.

Kolme vuotta aiemmin John oli laskenut Emilyn viimeiselle matkalleen. Virallinen kuolinsyy: äkillinen sydänpysähdys. Mutta tuo yö ei ollut koskaan jättänyt häntä rauhaan. Emily oli terve, vahva, urheilullinen. Ei mitään merkkejä sydänongelmista. Ja silti se luki kuolintodistuksessa. John hautasi epäilyksensä arkun mukana, luullen suojelevansa poikaansa. Mutta Michael oli kasvanut, liian nopeasti, täynnä kysymyksiä — eikä hän enää aikonut hyväksyä hiljaisuutta vastauksena.

Epäilyksen varjot

Epäily oli hiipinyt heidän elämäänsä kauan sitten. Michael oli kerran kuullut isänsä puhuvan setänsä Davidin kanssa. Molemmat myönsivät, että Emilyn kuolemassa oli jotakin outoa. John yritti pitää kaiken salassa, vakuuttuneena siitä, että totuus olisi liian raskas. Mutta Michael ei antanut periksi: hän kääntyi juristien puoleen, vei asian oikeuteen ja sai luvan äitinsä haudan avaamiseen.

Nyt oli tullut se ilta. Kaivinkone repi maan auki. Arkku nostettiin esiin, saranoiden kirskunta kaikui synkkänä. Ilma täyttyi kosteasta maasta ja mädästä. Kaikki valmistautuivat pahimpaan: näkemään jälleen Emilyn elottoman kehon.

Hiljaisuus, joka oli kovempi kuin huuto

Kun kansi lopulta avattiin, aika pysähtyi. Sisällä ei ollut ruumista. Vain rutistunut sairaalapaita, hylättynä kuin riekale, ja pari kultaisia korvakoruja, jotka välkkyivät himmeästi valossa — ne samat, joita Emily oli käyttänyt joka päivä.

John tarttui arkun reunaan, kädet täristen.

— «Tämä… tämä ei ole mahdollista…»

Seuraava hiljaisuus painoi raskaampana kuin itse hauta. Kukaan ei uskaltanut hengittää. Tyhjyys arkun sisällä oli pelottavampi kuin kuolema itse.

Synkempi totuus

Jos ruumista ei ollut, Emilyä ei ollut koskaan haudattu. Joku oli lavastanut hautajaiset — tai vienyt hänet pois ennen kuin maa sulkeutui arkun ylle. Johnin rintaa puristi, kylmä aalto vyöryi hänen ylitseen. Kuka oli tehnyt tämän? Ja miksi? Mutta kaikkein kauhein kysymys iski hänen mieleensä: Oliko Emily yhä elossa?

Michael tuijotti isäänsä, silmät kyynelten ja vihan täyttäminä. Hän oli ollut oikeassa: äidin kuolema ei ollut tavallinen tragedia. Jotain synkkää kätkeytyi virallisen paperin taakse, ja nyt ensimmäinen lanka oli paljastunut.

Hautausmaa, joka muuttui aluksi

Sinä yönä ihmiset poistuivat hautausmaalta järkyttyneinä. John ei löytänyt sanoja. Michael tiesi vain yhden asian: heidän elämänsä eivät enää koskaan palaisi ennalleen. Tämä hauta ei tuonut rauhaa, vaan avasi oven painajaiseen.

Emilyn tragedia ei ollut loppu. Se oli alku — labyrintti täynnä kysymyksiä, valheita ja vaaroja. Jossain siellä odotti totuus — valmis murskaamaan heidän perheensä ennen kuin se vapauttaisi heidät.