En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku tulisi kirkkoon pukeutuneena sillä tavalla. Aina kun katseeni osui liian räikeään asuun tai liialliseen meikkiin jumalanpalveluksen aikana, sisälläni nousi hiljainen paheksunta. Mutta kaikki muuttui sinä päivänä, kun rohkenin avata suuni – ja kuulin vastauksen, joka jätti minut täysin sanattomaksi.

Odottamaton kohtaaminen messun jälkeen

Messu oli päättynyt. Ihmiset hajaantuivat hitaasti, ja olin jo lähdössä, kun huomasin hänet. Nuori nainen seisoi kirkon sisäänkäynnin luona, aivan kuin odottaisi jotakuta. Hänen olemuksensa pisti heti silmään: lyhyt hame, korkeat korot ja meikki, joka sopi paremmin yökerhoon kuin pyhään paikkaan.

Epäilin pitkään, mutta lopulta astuin hänen luokseen. Hellästi ja kunnioittavasti sanoin, että hänen asunsa ei mielestäni ollut kovin sopiva kirkkoon. Ehdotin varovasti, että ehkä ensi kerralla hän voisi miettiä jotain vaatimattomampaa.

Hän katsoi minua kuin olisin sanonut jotakin järjetöntä. Hänen katseessaan oli yllättyneisyyttä, hienoista halveksuntaa ja outoa väsymystä, jota en osannut selittää.

Vastaus, joka järkytti minua

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi hiljaisella äänellä:
— Luuletteko, että minulle on helppoa tulla tänne? Luuletteko, etten tiedä miltä näytän? Mutta jos tietäisitte, mitä sieluni käy läpi, ette olisi sanonut noin. En tule tänne tullakseni tuomituksi. Tulen tänne, koska tämä on ainoa paikka, jossa voin vielä hengittää.

Hänen sanansa olivat yksinkertaiset, mutta ne iskivät kuin salama. Yhdessä hetkessä kaikki ajatukseni “soveliaisuudesta” ja “oikeanlaisesta ulkoasusta” menettivät merkityksensä. Hän ei puolustellut itseään. Hän ei etsinyt tekosyitä. Hän sanoi vain totuuden.

Ja minä tajusin: olin katsonut vain pintaa, en koskaan yrittänyt nähdä sen taakse – sieluun.

Totuus, joka paljastui liian myöhään

Myöhemmin kotona palasin mielessäni uudelleen ja uudelleen siihen keskusteluun. Ymmärsin, kuinka usein tuomitsemme ihmiset ulkonäön perusteella, unohtaen sen, mikä heidät oikeasti tuo kirkon ovien sisäpuolelle. Ehkä juuri hänelle oli rohkeuden teko tulla sinne sellaisena kuin oli. Ehkä hän taisteli häpeän ja muiden tuomitsevien katseiden kanssa, ja silti astui sisään.

Muistin papin sanat saarnasta: “Herra katsoo sydämeen, ei vaatteisiin.” Vasta silloin tuo lause sai todellisen merkityksen minulle.

Oppitunti, jota en koskaan unohda

Nykyään en enää tuomitse niitä, jotka tulevat kirkkoon asuissa, joita ennen olisin pitänyt “sopimattomina”. En kiinnitä huomiota meikkiin, kenkiin tai väreihin. Yritän katsoa syvemmälle – sinne, minne vain Jumala todella näkee.

Sillä jos joku on astunut kirkkoon, se tarkoittaa, että hän tarvitsee sitä. Että hänen sielunsa etsii pelastusta, ei hyväksyntää.

Ja nyt tiedän varmasti: kohtaamiseni hänen kanssaan ei ollut sattumaa. Se oli ylhäältä lähetetty opetus – jotta lakkaisin tuomitsemasta ja alkaisin ymmärtää.