Kun isoisäni ilmoitti alkavansa kerätä munankuoria, koko perhe purskahti nauruun. Kuinka jollakin niin hauraalla ja arvottomalta näyttävällä, jonka kaikki heittävät roskiin, voisi olla minkäänlaista arvoa? Me pidimme sitä hänen erikoisena mutta harmittomana päähänpistona. Emme voineet kuvitella, että tämä omituiselta tuntunut intohimo johtaisi johonkin sellaiseen, mikä neljän vuoden kuluttua jättäisi meidät sanattomiksi.

Ensimmäiset askeleet outoon harrastukseen

Kaikki alkoi huomaamatta. Eräänä aamuna aamiaisella isoisä ei heittänyt keitetyn kananmunan kuorta pois, vaan asetteli sen varovasti lautasen viereen. Luulimme sen olevan sattumaa. Seuraavana päivänä hän teki saman, mutta tällä kertaa hän pesi ja kuivasi kuoret ja laittoi ne pieneen laatikkoon. Vähitellen kokoelma kasvoi: valkoisia, ruskeita, viiriäisen ja ankan munankuoria. Jokainen uusi pala oli hänelle pieni voitto – meille taas syy pilkehtivään leikinlaskuun.

«Mutta miksi sinä teet tuota?» äitini kysyi usein.
«Ymmärrätte sen aikanaan», hän vastasi salaperäisesti hymyillen.

Perheen hyväntahtoinen pilailu

Aloimme kutsua häntä “munankerääjäksi”. Joskus toimme hänelle erikoisia munia vain nähdäksemme, kuinka hän ilahtui lisätessään ne kokoelmaansa. Ajan myötä hänen huoneensa muuttui: pöydille ilmestyi pensseleitä, maaleja, pieniä työkaluja kaiverrukseen, purkkeja lakkaa. Oli selvää, ettei kyse ollut enää vain ajanvietteestä, mutta emme silti uskoneet sen johtavan mihinkään suurempaan.

Paljastuksen hetki

Neljän vuoden kuluttua, vanhempieni hääpäivän vuosipäivänä, isoisä kutsui meidät salaperäiseen “työpajaansa”. Näky, joka meitä odotti, pysäytti meidät täysin. Meidän edessämme oli kuin pieni museo. Hyllyt notkuivat sadoista munankuorista, jotka hän oli muuttanut taideteoksiksi. Osa oli koristeltu kultaisilla kuvioilla, jotka toivat mieleen bysanttilaiset ikonit. Toiset oli kaiverrettu niin hienosti, että ne muistuttivat pitsiä. Joidenkin sisällä oli kokonaisia miniatyyrikohtauksia – jouluseimiä, maalaismaisemia, kukka-asetelmia.

Hämmästys ja ihailu

Emme voineet uskoa silmiämme. Mies, jolle olimme vuosia naureskelleet, paljastui todelliseksi taiteilijaksi. Jokainen kuori kertoi oman tarinansa, jokainen oli ainutlaatuinen. Tajusimme, että kun me nauroimme, hän teki kärsivällisesti ja hiljaa töitä, kunnes oli luonut kokoelman, joka olisi kelvannut kansainväliseen näyttelyyn.

Odottamattomat seuraukset

Isoisän kokoelmasta alkoi pian kiertää sana naapurustossa. Ihmiset tulivat katsomaan hänen teoksiaan ja poistuivat vaikuttuneina. Jotkut ehdottivat hänelle näyttelyitä, toiset halusivat ostaa hänen töitään. Mutta isoisä vain hymyili ja sanoi: «Tärkeintä on, että nyt te tiedätte, miksi tein tämän.»

Elämän opetus

Meidän perheellemme tästä tarinasta tuli symboli. Opimme, että se, mikä näyttää turhalta tai naurettavalta, voi muuttua joksikin poikkeukselliseksi, jos siihen panee sydämensä ja sitkeytensä. Isoisä osoitti meille, että kauneutta voi syntyä myös siitä, mitä muut pitävät roskana – ja että todellinen arvo piilee ihmisen luovuudessa ja kärsivällisyydessä.

Vielä tänäkin päivänä, kun katsomme hänen kokoelmaansa, tunnemme sekoituksen ihailua ja pientä häpeää entisistä nauruistamme. Hän näytti meille, että nerokkuus piilee usein yksinkertaisuudessa, jonka muut sivuuttavat.