On hetkiä, jotka kaivertuvat muistiin kuin terävä veitsi ja jättävät haavan, joka ei koskaan täysin parane. Sinä päivänä heitin tavallisen kepin – samanlaisen kuin olin heittänyt tuhansia kertoja aiemmin. Luna syöksyi innolla perään, täynnä iloa ja energiaa, aivan kuten aina ennenkin. Hänen jokainen liikkeensä säteili elämää. Mutta tällä kertaa hän ei palannut. Tällä kertaa hänen sydämensä pysähtyi. Ja yhdessä hänen kanssaan myös minun sydämeni murtui.

Hän ei ollut ”vain koira”

Joku voisi sanoa, että hän oli ”vain eläin”. Mutta minulle Luna oli paljon enemmän. Hän oli varjoni – ei mikä tahansa, vaan sellainen, joka toi turvaa hiljaisina öinä ja voimaa myrskyjen keskellä. Synkimpinä hetkinä, kun yksinäisyys tuntui musertavalta, hänen tasainen hengityksensä muistutti minua siitä, etten ollut koskaan täysin yksin. Kovimpien ukkosten aikana, kun salamat halkoivat taivasta ja jyrinä tärisytti seiniä, hän pysyi rauhallisena, aivan kuin hänen läsnäolonsa yksin olisi voinut pysäyttää kaaoksen ympärilläni.

Hän oli minun elävä turvapaikkani, pieni villi ihmeeni. Hän ei koskaan pyytänyt mitään muuta kuin rakkautta, ja vastineeksi antoi kaiken: uskollisuutta, iloa, voimaa – sellaista ehdotonta omistautumista, johon ihmiset harvoin pystyvät.

Tyhjyys, joka painaa kuin kivi

Nyt talutushihna roikkuu paikallaan, liikkumatta, kuin parantumaton haava. Jokainen nurkka kodissa tuntuu suuremmalta, kylmemmältä, tyhjemmältä. Ei enää iloisia askeleita ovea kohti, kun tulen kotiin. Ei enää niitä silmiä, jotka loistivat valoa ja tekivät minusta hänen koko maailmansa.

Hiljaisuus on muuttunut korviahuumaavaksi. On outoa, kuinka jonkun läsnäolon tajuaa kaikkein voimakkaimmin vasta silloin, kun sitä ei enää ole.

Oppi, jonka Luna jätti minulle

Menetys on musertava, mutta Luna jätti minulle arvokkaan opetuksen: elää hetkessä. Hänelle jokainen heitto, jokainen juoksu, jokainen silitys oli lahja. Ei ollut eilistä eikä huomista – oli vain tämä hetki, täydellinen ja korvaamaton.

Ja nyt, kun yritän täyttää tyhjyyden muistoilla, ymmärrän, ettei hänen rakkautensa koskaan todella kadonnut. Se elää minussa, kaikuu jokaisessa sydämenlyönnissäni, seuraa jokaista askelta, jonka otan ilman häntä.

Hyvästijättö, joka ei koskaan ole lopullinen

”Lepää rauhassa, Luna”, kuiskaan joka kerta, kun katseeni osuu siihen roikkuvaan hihnaan. On vaikeaa hyväksyä, ettei hän enää juokse luokseni, mutta tiedän, että hän on silti täällä – minussa, jokaisessa ajatuksessa, jokaisessa hengityksessä.

Sillä Luna ei ollut ”vain koira”. Hän oli toverini, uskollisin ystäväni, se osa minua, joka ei koskaan jättänyt.

Ja vaikka hänen sydämensä pysähtyi, minun sydämeni jatkaa lyömistä – myös hänen puolestaan.

Luna, olet ikuisesti aarteeni.