Galina heräsi ennen kuin kukko ehti laulaa. Hänen mökissään vallitsi vielä syvä pimeys, aivan kuin yö ei olisi halunnut luovuttaa valtaansa uudelle päivälle. Maalaisnainen oli kuitenkin tottunut nousemaan varhain – työ ei kysy aikaa, vaan voimia. Mutta sinä aamuna jokin tuntui toisenlaiselta.
Hänen sydämeensä hiipi selittämätön levottomuus. Hiljaisuus ei ollutkaan ystävällinen, vaan raskas, painostava, kuin näkymätön silmä olisi tarkkaillut jokaista liikettä. Galina raotti varovasti verhoa.
Kylä nukkui vielä, kietoutuneena hopeiseen sumuun. Talojen ikkunat näyttivät sokeilta silmiltä, jotka eivät halunneet nähdä. Vain kaukainen koiran haukahdus rikkoi hiljaisuuden. Galina tarttui koriinsa – uskolliseen seuralaiseensa metsäreissuilla – ja astui ulos.
Ilma oli kylmä ja kostea, ja aamu tuntui pysähtyneeltä. Tuuli, joka yleensä tanssi pihamailla, oli kadonnut. Galina kiristi villahuivia harteillaan. Häntä ei huvittanut lähteä, mutta sienet eivät odottaneet.
Kylän laidalla talot seisoivat kuin väsyneet vanhukset, katot kumarassa, ikkunat ummehtuneina. Yhdellä lahoavalla kuistilla istui Petar – 75-vuotias vanhus, jonka olemassaolo oli kuin varjo. Kyläläiset olivat tottuneet häneen, mutta eivät koskaan ymmärtäneet häntä.
Hänellä oli kerran ollut vaimo, Marina. Hän kuoli synnytyksessä, yhdessä heidän lapsensa kanssa. Sen jälkeen Petar oli sulkeutunut omaan maailmaansa. Hän ei enää puhunut kenellekään, hänen talonsa ympärille kietoutui raskas hiljaisuus. Ihmiset keksivät tarinoita hänen elämästään, mutta kukaan ei tiennyt totuutta.
Edellisenä iltana jotakin outoa oli kuitenkin tapahtunut. Sumusta, suolta, oli noussut nuori nainen. Märkä, kalpea, hiukset täynnä kaisloja ja mutaa. Hän kulki horjuen Petarin talolle, ja vanhus vei hänet sisään. Sen jälkeen – täydellinen hiljaisuus.
Se hiljaisuus katkesi vasta aamulla. Talosta kuului kiljaisu – niin läpitunkeva ja epäinhimillinen, että koko kylä pysähtyi. Ikkunat avautuivat, ovet raottuivat, mutta kukaan ei uskaltanut lähestyä.
Vain Galina, pelon ja uteliaisuuden riivaamana, astui askeleen. Ovi ei ollut lukossa. Hän työnsi sen auki – ja se, mitä hän näki sisällä, jäi polttomerkkinä hänen mieleensä.
Lattialla makasi nuori nainen, yhä mudassa ja suokasvien peitossa. Hänen silmänsä olivat levällään, katse täynnä kauhua. Nurkassa istui Petar, kalman kalpeana, vavisten kuin lapsi.
Nainen kuiskasi käheällä äänellä:
– Hän pelasti minut… mutta suo ei päästä minua irti…
Ja sitten hän huusi – niin kovaa, että ikkunat helisivät ja kylän asukkaat ulkona jähmettyivät paikoilleen.
Illalla kylä kuhisi tarinoista. Toiset sanoivat, ettei se ollut ihminen, vaan suon henki. Toiset uskoivat, että Petar oli tehnyt kauan sitten pimeän sopimuksen, ja nyt oli tullut aika maksaa. Mutta kukaan ei enää astunut hänen taloonsa.
Siitä päivästä lähtien, kun yö kietoutuu sumuun, Petarin talosta kuuluu naisen huuto. Nainen katosi jäljettömiin, mutta tarina jäi elämään. Ja vielä tänäänkin kyläläiset varoittavat: jos suo antaa sinulle jotakin – se ei koskaan ole ilmainen lahja.