Pienessä kylässä päivän piti olla juhla, mutta nuorelle morsiamelle se muuttui uhriksi. Anya, herkkä mutta päättäväinen tyttö, seisoi valkoisessa puvussa alttarilla ja sanoi “tahdon” Mikhailovitšille, rikkaalle mutta paljon vanhemmalle miehelle – vain pelastaakseen perheensä vararikolta. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, mutta vieraat luulivat niiden olevan onnenkyyneleitä.

Kellot soivat, aplodit täyttivät kirkon, mutta hänen sisällään kasvoi vain epätoivo. Hän kulki käytävää pitkin vapisevin polvin, tietäen, että hänen tulevaisuutensa kuului nyt miehelle, joka olisi voinut olla hänen isoisänsä.

Avioliitto, joka perustui pelkoon

Pieni maalaiskirkko hohti kynttilänvalossa. Hänen vierellään seisoi Mikhailovitš, jonka hopeiset hiukset välkkyivät liekkien loisteessa. Kun hän pujotti kultaisen sormuksen Anjan sormeen, tämä tunsi sen enemmän kahleena kuin rakkauden symbolina.

Hänen paras ystävänsä kuiskasi: “Olet vahva, älä unohda sitä.” Mutta voimat valuivat hänestä pois minuutti minuutilta. Hän tiesi totuuden: tämä ei ollut rakkautta vaan uhraus. Uhri, jotta vanhemmat eivät menettäisi kotiaan ja sisarukset saisivat mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen.

Uusi koti — vieras maailma

Seremonian jälkeen mies vei Anjan kaupungin kartanoonsa. Marmorilattiat, korkeat katot, palvelijat, jotka kumarsivat hänen ohittaessaan. Kaikki tämä tuntui enemmän vankilalta kuin sadulta.

Hänen yksinkertaiset maalaistyttömäiset kenkänsä näyttivät naurettavilta ylellisyyden keskellä. Ja vaikka Mikhailovitš sanoi rauhoittavasti: “Totut, tarvitset vain aikaa”, ahdistus puristi Anjan rintaa entistä kovemmin.

Rauhaton yö

Illalla Anya lukittautui huoneeseensa. Ensimmäistä kertaa koko päivänä hän rojahti sängylle ja antoi kyynelten virrata. Mutta uni ei tullut. Muistot menneisyydestä ja kauhu tulevasta pitivät häntä hereillä.

Sitten hän kuuli sen: veden solinan. Hento, mutta sitkeä ääni kylpyhuoneesta. Hiljaisessa kartanossa se kuulosti pelottavan kovalta.

Sydän hakkasi. Entä jos hänelle oli tapahtunut jotain? Hän ei ollut nuori… ehkä hän tarvitsi apua.

Anya heitti ylleen ohuen aamutakin, astui paljain jaloin pimeälle käytävälle ja pysähtyi oven eteen, jonka alta tihkui valonjuova. Hänen kätensä vapisi ovenkahvalla.

Järkyttävä näky

Kun hän avasi oven, maailma romahti.

Peilin edessä ei seissyt enää vanha mies, jonka hän oli samana päivänä vihkinyt. Häntä tuijotti hahmo, jolla oli leveät hartiat, sileä iho ja oudon kirkkaat silmät. Harmaat hiukset olivat kadonneet, niiden tilalla mustat, vahvat kiharat.

Kädessään hän piti lasia, jossa oli outoa nestettä. Jokainen kulaus muutti hänen olemustaan: rypyt katosivat, kasvot nuorentuivat, keho vahvistui.

Anya perääntyi, henki salpautui. Veri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän oli pyörtyä. Se ei ollut mies, jonka hän uskoi tuntevansa, vaan muukalainen — mies, jolla oli hirvittävä salaisuus.

Vaarallinen totuus

Sinä yönä Anya ymmärsi: hän ei ollut naimisissa vain rikkaan vanhan miehen kanssa. Hän oli sidottu elämään, joka kätki jotain käsittämätöntä.

Mikä se oli? Eliksiiri? Kirous? Pimeä sopimus ajan kanssa? Hän ei tiennyt. Mutta hän tiesi yhden asian: hänen elämänsä ei koskaan enää olisi entisellään.

Loppuajatukset

Anjan tarina ei ole vain kertomus tytöstä, joka avioitui velvollisuudesta. Se on tarina salaisuuksista, jotka kätkeytyvät suljettujen ovien taakse, epätoivosta syntyneistä valinnoista ja kauhusta, joka voi alkaa juuri silloin, kun kaikki luulevat, että hääyö merkitsee onnea.

Hänelle se oli painajaisen alku. Sillä joskus totuus on paljon pelottavampi kuin mikään valhe.