Hiljaiset mökkialueet ovat aina tuntuneet minusta rauhan tyyssijoilta. Aamuisin kuulee vain lintujen laulua, ilmassa leijuu vastaleikatun ruohon tuoksu, ja naapurit tervehtivät toisiaan ennen kuin suuntaavat kasvimaalleen. Mutta juuri tällaisessa paikassa ymmärsin ensimmäistä kertaa, että idyllisen julkisivun takana voi piillä synkimpiä salaisuuksia.
Omituinen rituaali kello 6.30
Joka päivä, poikkeuksetta, naapurini astui ulos täsmälleen kello 6.30. Hänellä oli kädessään keltainen puutarhaletku, josta virtasi tasainen kylmän veden juova. Hän kasteli aina yhtä ja samaa pientä maan kaistaletta — korkeintaan muutaman neliömetrin — heti aidan vieressä. Siinä ei kasvanut mitään. Ei ruohonkorren kortta, ei rikkaruohoa, ei kukkaa. Vain kosteaa maata, aivan kuin sade olisi osunut vain tähän kohtaan.
Samaan aikaan muu hänen puutarhansa oli hoitamatta. Tomaatit nuupuivat auringossa, porkkanat halkeilivat kuivuudesta ja perunamaa rehotti rikkaruohoja. Kaikki hänen huomionsa kohdistui tähän yhteen paljaaseen kohtaan aidan vieressä.
Ensimmäinen varoitusmerkki
Eräänä aamuna, kun en enää voinut hillitä uteliaisuuttani, kysyin:
— Miksi kastelet aina juuri tästä kohtaa?
Hän säpsähti, aivan kuin olisin yllättänyt hänet tekemästä jotain kiellettyä. Hymy oli väkinäinen.
— Perunoita… erityinen lajike, hän kuiskasi ja käänsi katseensa pois.
Mutta huomasin, että hänen kätensä tärisivät. Se hetki jäi mieleeni. Siitä lähtien hänen katseessaan oli jotakin levotonta, kuin hän olisi tiennyt, että aloin aavistaa totuuden.
Epäilys, joka ei päästänyt irti
Yritin karistaa synkät ajatukset mielestäni. Ehkä hänellä tosiaan oli jokin harvinainen viljelymenetelmä? Ehkä tuo “erityinen lajike” vaati päivittäistä kastelua? Mutta miksi niin paljon salailua?
Mitä enemmän häntä seurasin, sitä oudommalta kaikki vaikutti. Ennen kuin hän aloitti kastelun, hän vilkaisi aina ympärilleen. Ja heti lopetettuaan hän poistui nopeasti.
Päätös, joka muutti kaiken
Viikon kuluttua en enää kestänyt. Soitin poliisille. Se tuntui silloin melkein naurettavalta — mitä pahaa voisi olla maan kastelussa? — mutta sisimmässäni tiesin, ettei kaikki ollut kunnossa.
Poliisit saapuivat hiljaa ja pyysivät minua osoittamaan paikan. He alkoivat kaivaa, siirtäen hitaasti kosteaa maata sivuun. Seurasin vierestä, varmana, että he lopulta vain kohauttaisivat olkapäitään ja lähtisivät.
Mutta kun lapio kolahti johonkin kovaan, toinen poliiseista jähmettyi. Toinen kumartui, siirsi vielä kerroksen maata — ja hänen ilmeensä muuttui.
Löytö, joka jäädytti veren
En voi kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti… mutta ne eivät olleet perunoita. Jopa kokeneimmat poliisit vaikenivat, katsoivat toisiaan ja ymmärsivät. Kuopasta nousi raskas, oksettava haju.
Naapurini vietiin heti pois, eikä hänelle annettu aikaa pakata mitään. Hän ei vastustellut — tuijotti vain yhteen pisteeseen, kuin hänen mielensä olisi ollut jossain kaukana.
Jälkeenpäin
Nyt tuo maan kaistale on poliisin nauhan ympäröimä. Kukaan ei mene lähelle. Aamujen hiljainen veden solina on poissa, sen tilalla painostava hiljaisuus.
Kuulen mielessäni yhä sen äänen — veden sihinän paljaalle maalle. Ja mietin: kuinka usein elämme ihmisten vieressä, joista luulemme tietävämme kaiken… mutta todellisuudessa emme tiedä heistä mitään?