Svetlana oli tavallinen nainen, joka eli rauhallista elämää poikansa Igorin kanssa. Poika oli hiljainen, hieman ujo, mutta hyväluonteinen. Hän ei ollut koskaan aiheuttanut ongelmia. Viime kuukausina äiti kuitenkin huomasi jotakin outoa – Igor vietti yhä enemmän aikaa pihalla, lapio kädessä, kaivamassa maata päivästä toiseen.

— Mitä sinä oikein teet, rakas? — Svetlana kysyi eräänä iltana.
— Haluan vain istuttaa kukkia, äiti, — poika vastasi vältellen katsetta.

Svetlana hymyili. Hänen sydämensä täyttyi ilosta: ”Parempi että hän kaivaa maata kuin kuljeskelee kaduilla.” Hän osti pojalleen siemeniä ja ruukkuja, mutta Igor ei koskaan käyttänyt niitä. Hän vain kaivoi samaa kohtaa uudelleen ja uudelleen — joskus aamunkoitteessa, joskus myöhään yöllä.

Ja sitten, eräänä iltana, tapahtui jotakin, mikä muutti kaiken.

Koira, joka ei voinut vaieta

Naapuri, Irina, oli ulkoiluttamassa suurta dobermanniaan, Reksiä. Koira oli aina ollut rauhallinen ja tottelevainen. Mutta sinä iltana se pysähtyi äkisti, nosti päänsä ja alkoi murista. Sitten se riuhtaisi hihnan irti ja syöksyi suoraan Svetlanan pihalle.

— Reks! Tule heti takaisin! — Irina huusi, mutta turhaan.

Koira juoksi suoraan tuoreelle maalle, joka näytti äskettäin kaivetulta. Se alkoi raapia maata raivoisasti.

Svetlana ryntäsi ulos talosta.
— Lopeta! Poikani istuttaa siihen kukkia! — hän huusi paniikissa.

Mutta koira ei totellut. Maa lensi ilmaan, ja hetken kuluttua esiin ilmestyi mustan muovin pala — jätesäkki. Reks alkoi haukkua kiivaasti, kuin varoittaen jotakin.

Irina kumartui katsomaan ja kalpeni.
— Svetlana… älä katso, — hän sanoi hiljaa.

Mutta Svetlana jo näki sen. Säkin sisältä pilkotti ihmisen käsi.

Totuus maan alla

Huuto kaikui pitkin katua. Poliisit saapuivat pian paikalle. Siniset vilkkuvalot valaisivat koko pihan. Kun maa kaivettiin auki, esiin nousi nuoren miehen ruumis — ehkä noin kaksikymmentäviisivuotias, päässään verinen haava.

— Kuka tämä on? — yksi poliisi kysyi.
Svetlana pudisti päätään. Hän ei tiennyt. Tai ehkä ei halunnut tietää.

Mutta Igor… hän oli poissa. Puhelin oli suljettu, eikä kukaan ollut nähnyt häntä.

Poika löytyy

Seuraavana aamuna Igor löytyi bussipysäkiltä kaupungin laidalta. Hän istui yksin, likaisissa vaatteissa, katse tyhjä ja kasvot kalpeat. Poliisi vei hänet kuulusteluun.

— Teitkö sinä tämän? — tutkija kysyi.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen poika vastasi hiljaa:
— Hän yritti tappaa äidin. Minun oli pakko.

Kammottava totuus paljastuu

Pian selvisi, että ruumis kuului Svetlanan entiselle miehelle. Mies oli jättänyt perheensä vuosia aiemmin ja jättänyt jälkeensä velkoja ja surua. Nyt hän oli palannut – vaatimaan rahaa ja uhkailemaan.

Tuona iltana, kun Svetlana oli töissä, mies oli tunkeutunut taloon. Igor oli yrittänyt puolustautua. Syntyi kamppailu. Poika tarttui rautaputkeen ja löi… kerran, sitten toisen kerran. Mies kaatui eikä enää liikkunut.

Pelko valtasi Igorin. Hän raahasi ruumiin ulos ja hautasi sen puutarhaan. Siitä lähtien hän palasi samaan paikkaan joka päivä, «hoitamaan kukkiaan» – mutta todellisuudessa hän hoiti omaa salaisuuttaan.

Kun Svetlana kuuli kaiken, hän tunsi, että maailma romahti hänen ympäriltään. Hänen poikansa – tappaja, mutta samalla hänen pelastajansa.

Jälkiseuraukset

Oikeudessa Igor todettiin syylliseksi, mutta teko hyväksyttiin itsepuolustuksena. Hänet määrättiin psykiatriseen hoitoon.

Svetlana kävi tapaamassa häntä joka viikko. Hän toi kuvia kotoa, leivonnaisia ja kirjoja.

Eräänä päivänä, kun he kävelivät laitoksen pihalla, Igor sanoi hiljaa:
— Äiti… tunnen yhä maan hajun. En pääse siitä eroon.

Svetlana halasi häntä lujasti. Hän ei sanonut mitään.

Kotona, siellä missä ennen oli se kohtalokas kukkapenkki, on nyt pieni penkki ja ruusu. Illalla, auringon laskiessa, Svetlana istuu siinä hiljaa ja kuiskaa:
— Toivottavasti tämä maa ei enää koskaan kätke salaisuuksia.