Moottoripyöräilijän kasvot hänen edessään muuttuivat täysin.

Nimi „Roosa“ ei ollut hänelle vain nimi. Se oli haava, joka ei koskaan ollut parantunut. Muisto, joka ei jättänyt häntä rauhaan.

Hän käänsi hitaasti katseensa pieneen tyttöön. Tyttö oli peloissaan, mutta hänen silmissään oli jotain tuttua… jotain, mikä satutti.

„Missä hänen äitinsä on?“ mies kysyi hiljaa, mutta niin kylmällä äänellä, että jopa keittiön äänet vaimenivat.

Nuori mies kohautti olkapäitään, yrittäen näyttää välinpitämättömältä.

„Hän antoi lapsen minulle.“

Sanat jäivät ilmaan roikkumaan.

Mutta tyttö pudisti rajusti päätään ja piiloutui moottoripyöräilijän liivin taakse, tarrautuen siihen kuin viimeiseen turvaan.

„Hän valehtelee…“ tyttö kuiskasi. „Hän vei minut… äiti huusi…“

Se riitti.

Tuolit liikahtivat. Useat moottoripyöräilijät nousivat yhtä aikaa. Heidän katseensa kovettuivat. Tämä ei ollut enää sattumaa.

Ovikello kilahti terävästi. Kaksi muuta nahkatakkista miestä astui sisään. He eivät sanoneet sanaakaan — he vain sulkivat oven ja jäivät sen eteen.

Pakotietä ei enää ollut.

Nuori mies kalpeni ja astui askeleen taaksepäin.

Moottoripyöräilijä työnsi kätensä liiviinsä ja otti esiin vanhan valokuvan. Se oli hieman rypistynyt, mutta selvästi tärkeä.

Kuvassa oli nuori nainen, lempeä hymy kasvoillaan. Hänen kaulassaan oli suden muotoinen riipus.

Sama riipus kuin tytöllä.

Tyttö kosketti kuvaa varovasti.

„Se on äiti…“

Moottoripyöräilijän silmät tummenivat. Niissä ei ollut enää vain kipua — vaan vihaa.

Hän katsoi nuorta miestä suoraan.

„Roosa on minun siskoni.“

Hiljaisuus.

Sellainen, että pieninkin ääni tuntui kovalta.

Nuori mies perääntyi, kunnes selkä osui seinään. Hänen kätensä vapisivat.

„Minä… en tiennyt… tämä on väärinkäsitys…“

Kukaan ei kuunnellut.

Moottoripyöräilijä astui lähemmäs.

„Missä hän on?“

Mies vaikeni.

Ja silloin tyttö kuiskasi hiljaa sanat, jotka jäädyttivät ilman:

„Hän… on vielä hänen autossaan…“

Sekunti.

Sitten kaikki tapahtui kerralla.

Yksi miehistä syöksyi ovelle. Toinen tarttui nuoreen mieheen ja painoi hänet seinää vasten.

„Avaimet!“ hän karjaisi.

Vapisevin käsin mies kaivoi taskuaan.

Moottoripyöräilijä polvistui tytön tasolle.

„Voitko näyttää, missä auto on?“ hän kysyi pehmeästi.

Tyttö nyökkäsi.

„Musta… takana… äiti on siellä…“

Hänen äänensä murtui.

Ja se oli pahinta.

Koska nyt kyse ei ollut enää epäilystä.

Vaan ajasta.

Ovi lennähti auki.

Kylmä ilma syöksyi sisään.

Moottoripyöräilijät lähtivät ulos — nopeasti, päättäväisesti, kuin myrsky, jota ei voi pysäyttää.

Ja sisälle jäi vain mies, joka ymmärsi liian myöhään, että peli oli ohi.

Ja että hänen oli nyt vastattava teoistaan.