He suunnittelivat pääsevänsä eroon miehestä saadakseen tämän omaisuuden — aavistamatta lainkaan, millainen käänne heitä odotti.

Aikoinaan mies oli henkilö, jota sekä kunnioitettiin että pelättiin. Itsevarma, vahva, menestyvän yrityksen omistaja, tottunut pitämään kaiken hallinnassaan. Hänen nimensä painoi, hänen päätöksiään ei kyseenalaistettu. Sitten yksi onnettomuus muutti kaiken.

Tragedian jälkeen hän jäi pyörätuoliin. Maailma, joka ennen pyöri hänen ympärillään, pysähtyi. Ystävät katosivat. Liikekumppanit käänsivät selkänsä. Jäljelle jäi vain hän — vaimo, joka oli ennen katsonut häntä ihaillen… ja nyt vain kylmällä välinpitämättömyydellä.

Ajan myötä katse muuttui täysin. Mies ei ollut hänelle enää kumppani, vaan taakka. Silti hän ei voinut lähteä. Avioero merkitsisi kaiken menettämistä. Mutta jos kaikki näyttäisi traagiselta onnettomuudelta…

Eräänä päivänä ajatus muuttui suunnitelmaksi.

Hän alkoi käyttäytyä toisin. Lempeä, huomaavainen, melkein kuin ennen. Mies huomasi muutoksen — ja sisäisestä levottomuudesta huolimatta uskoi siihen. Ehkä kaikki voisi vielä korjaantua.

Nainen ehdotti matkaa maaseudulle, vesiputouksen luo. Hetki kahdestaan, pois arjesta. Mies epäröi, mutta suostui. Mukaan tuli myös “perheen ystävä” — mies, johon hän oli joskus luottanut.

Päivä oli oudon hiljainen. Liian hiljainen.

He etenivät hitaasti kohti jyrkännettä. Alhaalla vesi pauhasi, kylmä sumu nousi ilmaan. Kivet olivat märkiä ja liukkaita.

Mies pysähtyi aivan reunalle. Tuuli liikutti hänen hiuksiaan. Katse suuntautui kauas.

Nainen tuli hänen taakseen.

Rakastaja sivulle.

Ja yhtäkkiä kaikki oli selvää.

— Älkää tehkö tätä… — mies sanoi hiljaa. — Ymmärrän… teen mitä tahansa…

Hiljaisuus.

— On jo liian myöhäistä, nainen vastasi kylmästi.

Mies käänsi päänsä. Ei pelkoa. Vain väsymystä.

— Minulla ei ole enää ketään…

Mutta päätös oli tehty.

Nopea liike.

Pyörätuoli liukui eteenpäin.

Sekunti.

Ja hän katosi.

Ei huutoa.

Ei taistelua.

Vain tyhjyys.

— Hän putosi! Onnettomuus! Auttakaa! — he huusivat.

Kaikki näytti täydelliseltä.

Melkein.

Alle minuutin kuluttua alhaalta kuului ääni.

— Auttakaa…

He jähmettyivät.

Katsoivat alas.

Ja siellä — puun juureen takertuneena — hän roikkui.

Elossa.

Kädet veressä. Voimat lopussa. Mutta hän piti kiinni.

Hän katsoi heitä.

Kylmä katse.

— Nyt minä ymmärrän…

— Meidän täytyy lähteä, rakastaja sanoi hermostuneena. — Hän ei selviä.

Mutta nainen ei liikkunut.

— Hän on elossa…

Juuri alkoi raksua.

Hiljainen, mutta kohtalokas ääni.

Yhtäkkiä nainen astui eteenpäin.

— Ei!

Hän polvistui ja ojensi kätensä.

— Ota kädestäni!

Mies katsoi häntä pitkään.

— Miksi…?

Kyyneleet valuivat naisen kasvoille.

— Anteeksi…

Juuri narahti uudelleen.

Hän tarttui.

Heikosti — mutta tarpeeksi.

Rakastaja puri hampaitaan.

— Päästä irti, tai putoat hänen kanssaan.

Mutta nainen ei totellut.

Silloin mies alhaalla tarttui… häneen.

Rakastajaan.

Tasapaino petti.

Huuto.

Ja nyt he roikkuivat molemmat.

Nainen yritti pitää heidät, mutta voimat pettivät.

— Auta minua… rakastaja anoi.

Nyt hän pelkäsi oikeasti.

Nainen katsoi heitä molempia.

Menneisyyttä.

Petosta.

Valintaa.

Tuuli voimistui.

Sormet vapisivat.

Ja sitten… ote petti.

Yksi putosi.

Hiljaisuus.

Jäljelle jäi kaksi.

He makasivat reunalla, hengästyneinä.

Hetken kuluttua mies kuiskasi:

— Miksi…?

Nainen sulki silmänsä.

— Koska olin jo menettänyt kaiken…

Mies katsoi häntä pitkään.

Ja hymyili.

Kylmästi.

— Ei… — hän sanoi hiljaa. — Kaikki alkaa vasta nyt.