Artem astui lähemmäs ja tarttui jännittyneenä tutkimuspöydän reunaan.

— Voitteko selittää, mitä oikein tapahtuu?! — hän vaati ääni väristen.

Lääkäri pyyhkäisi kätensä kasvoillaan, selvästi järkyttyneenä.

— Minun on ilmoitettava tästä, hän sanoi hiljaa. — Tämä ei ole tavallinen tilanne.

Hän käänsi näytön heitä kohti.

Kuvassa näkyi sikiö. Mutta sen vieressä… oli jotain muuta.

Alina ei aluksi ymmärtänyt, mitä katsoi. Hänen mielensä torjui näyn. Sitten hän huomasi oudon muodon — epäsäännöllisen, tiiviin, kuin se olisi kietoutunut kudoksiin.

— Onko se… virhe? — hän kuiskasi.

— Toivoisin, että olisi, lääkäri vastasi. — Mutta kuva on liian selkeä.

Artem perääntyi askelen.

— Yritättekö sanoa, että hänen sisällään on jotain vierasta?!

Lääkäri ei vastannut. Hän oli jo soittamassa.

Minuutit tuntuivat loputtomilta. Alina makasi liikkumatta ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Hektor. Hänen outo käytöksensä. Se, miten se yritti jatkuvasti päästä lähelle hänen vatsaansa.

Se tiesi.

Ajatus sai kylmän väreen kulkemaan hänen selkäänsä pitkin.

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kaksi poliisia saapui. He astuivat sisään, vaihtoivat muutaman sanan lääkärin kanssa ja katsoivat näyttöä.

— Meidän täytyy tehdä lisätutkimuksia, toinen heistä sanoi. — Tämä voi liittyä tiettyihin olosuhteisiin.

— Millaisiin olosuhteisiin?! — Artem kysyi ääni täristen.

Vastausta ei tullut.

Alina siirrettiin erilliseen huoneeseen. Häntä kiellettiin nousemasta, vierailuja rajoitettiin, ja häntä pyydettiin sammuttamaan puhelimensa.

Yö oli loputon.

Jokainen ääni säikäytti hänet. Jokainen varjo tuntui uhkaavalta. Hän makasi paikallaan ja tunsi liikkeen.

Mutta se ei ollut samanlaista kuin ennen.

Vauvan liikkeet olivat aiemmin olleet pehmeitä ja rauhoittavia. Nyt ne olivat äkillisiä, levottomia. Kuin jokin hänen sisällään yrittäisi päästä ulos.

Hän painoi kätensä vatsalleen.

— Ole kiltti… ei…

Aamulla tuli toinen erikoislääkäri. Vanhempi, rauhallisempi, mutta katse kylmä ja tarkka. Hän tutki kuvia pitkään ja teki uusia tutkimuksia.

Sitten hän sanoi lauseen, joka sai veren hyytymään suonissa:

— Tämä ei ole tavallinen patologia.

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus.

— Mitä se sitten on?.. — Alina kysyi tuskin kuuluvasti.

Lääkäri katsoi suoraan häneen.

— Emme pysty selittämään tätä nykyisen lääketieteen avulla.

Artem kalpeni.

— Ette voi olla tosissanne…

— Valitettavasti olen.

Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti: asiantuntijakokouksia, lisäanalyysejä, suljettuja keskusteluja ovien takana.

Mutta pahin tapahtui myöhemmin.

Kun Alina jäi yksin, hän kuuli äänen.

Hiljaisen. Lähes huomaamattoman.

Kuin hengityksen.

Hän jähmettyi.

Ja samassa jokin liikahti hänen sisällään rajusti — niin voimakkaasti, että hän huusi.

Ovi lennähti auki, lääkärit ryntäsivät sisään.

Mutta Alina tiesi jo.

Hektor ei ollut käyttäytynyt oudosti ilman syytä.

Se oli yrittänyt varoittaa häntä.

Se, mikä kasvoi hänen sisällään… ei ehkä ollut pelkästään hänen lapsensa.

Ja nyt jäljellä oli vain yksi kysymys:

mitä he todella olivat löytäneet — ja ehtivätkö he pysäyttää sen ennen kuin on liian myöhäistä.