— «Te… te kuulette sen myös?..»

Poliisit vilkaisivat toisiaan. Kysymys kuulosti niin oudolta, että hetken ajan he eivät tienneet, mitä sanoa. Yksi heistä astui askeleen eteenpäin ja yritti puhua rauhallisesti:

— «Mitä meidän pitäisi kuulla?»

Mies päästi hermostuneen naurun. Se oli kuiva ja murtunut, kuin jokin hänen sisällään olisi jo kauan sitten hajonnut.

— «He… maan alla… he eivät koskaan lopeta… eivät edes hetkeksi…»

Kellarissa tuntui yhtäkkiä entistä kylmemmältä. Yksi poliiseista sytytti voimakkaamman taskulampun ja suuntasi valon tunnelin syvyyksiin. Maa oli kosteaa ja paikoin murenevaa. Kaikkialla näkyi työn jälkiä — mies oli todella kaivanut tauotta.

— «Ketkä — he?» kysyi toinen poliisi tiukemmin.

Mies nosti päänsä äkisti. Hänen katseensa oli jännittynyt, lähes pelokas.

— «Ette ymmärrä… aluksi se oli vain ääni… kuin joku raapisi… kaukana… todella kaukana… Luulin, että se oli putkia tai vanhat perustukset… mutta sitten…»

Hän vaikeni. Hengitys kiihtyi.

— «Sitten aloin erottaa sanoja…»

Hiljaisuus muuttui painostavaksi. Jopa poliisit tunsivat oudon jännitteen, kuin ilma olisi sakeutunut.

— «Mitä sanoja?» kysyi yksi heistä hiljaa.

Mies kumartui hieman lähemmäs, kuin peläten että joku kuulisi.

— «He kutsuivat minua…»

Silloin yksi poliiseista menetti kärsivällisyytensä:

— «Riittää. Olette rikkonut lattian, kaivanut tunnelin ties minne ja pelotellut koko naapuruston. Te tulette nyt mukaamme.»

Mies perääntyi äkisti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kauhusta.

— «Ei! Ette ymmärrä! Jos lopetan — he pääsevät ulos!»

Sanat jäivät ilmaan kuin isku.

— «Kuka pääsee ulos?» kysyi poliisi nyt kovemmalla äänellä.

Mies osoitti tunnelin pimeyteen.

— «He ovat jo lähellä… kuulen heidät yhä selvemmin… Aluksi he kuiskivat… sitten alkoivat hakata… Ja eilen… eilen he alkoivat… vastata…»

Juuri silloin yksi poliiseista käänsi päänsä nopeasti.

— «Hiljaa.»

Kaikki jähmettyivät.

Ja sitten… se tapahtui.

Tunnelin syvyydestä kuului ääni.

Aluksi tuskin havaittava… kuin maa olisi sortunut kaukana. Sitten selvempi. Yksi ontto isku.

Sitten toinen.

Ja vielä yksi.

Rytmi… tarkka… raskas… pelottavan tuttu.

Kuin… joku… kaivaisi takaisin.

Poliisit seisoivat liikkumatta. He katsoivat toisiaan — ja ensimmäistä kertaa heidän katseissaan näkyi epävarmuus.

— «Kuulitteko?..» kuiskasi yksi.

Mies nyökkäsi hitaasti. Hänen kasvoilleen ilmestyi outo hymy — ei iloinen, ei hullu… vaan alistunut.

— «Ymmärrättekö nyt?.. En kaivanut alaspäin…»

Hän piti pienen tauon ja lisäsi katsoen suoraan tunnelin pimeyteen:

— «Yritin pysäyttää heidät…»

Ääni voimistui.

Iskut nopeutuivat. Lähenivät.

Tunnelin perällä maa värähti.

Yksi poliiseista huusi:

— «Taaksepäin! Heti!»

Mutta oli jo liian myöhäistä.

Heikko valo välähti… ja silmänräpäyksen ajan näytti siltä, että jokin liikkui pimeydessä.

Jokin… jonka ei olisi pitänyt olla siellä.

Jokin, joka ei kaivanut ylös eikä alas…

Vaan suoraan heitä kohti.