Hänen kätensä tärisivät. Iho oli rikki, ja siellä missä köydet olivat pureutuneet syvälle, veri tihkui hitaasti esiin. Hän yritti nousta ylös — mutta kaatui saman tien takaisin polvilleen. Keho ei totellut. Kyse ei kuitenkaan ollut vain kivusta.

Pelko… se ei ollut kadonnut minnekään.

Yksi ainoa kysymys pyöri hänen mielessään:

«Miksi?»

Hän katsoi ympärilleen, aivan kuin odottaen, että peto ilmestyisi uudelleen. Mutta viidakko oli taas oma itsensä — välinpitämätön, elävä, täynnä ääniä, joille hänen kohtalonsa ei merkinnyt mitään.

Sitten…

Jossain kauempana rasahti oksa.

Hän jähmettyi paikalleen.

Sydän alkoi hakata kovempaa.

Mutta tällä kertaa se ei ollut jaguaari.

Ääniä.

Samat miehet.

Salametsästäjät.

He olivat palanneet.

— Ei hän ole voinut päästä pitkälle, yksi heistä sanoi. Mennään katsomaan…

Jokin hänen sisällään valahti tyhjäksi. Paniikki iski välittömästi.

Hän yritti nousta. Jalat horjuivat. Jokainen liike sattui. Mutta nyt hänellä oli mahdollisuus — eikä hän voinut menettää sitä.

Yksi askel. Sitten toinen.

Metsä tuntui sulkeutuvan hänen ympärilleen, oksat raapivat ihoa, juuret tarttuivat jalkoihin. Mutta pelko kiinnijäämisestä oli vielä voimakkaampi.

Takaa kuuluvat äänet lähestyivät.

— Katso… köydet ovat maassa!
— Hän on päässyt irti?! Miten se on mahdollista?!

Laukaus.

Kova, täräyttävä ääni.

Luoti viuhui aivan hänen ohitseen ja iskeytyi puuhun.

Vaistonvaraisesti hän kumartui ja syöksyi eteenpäin, ajattelematta suuntaa.

Hän juoksi niin pitkään kuin jaksoi. Kunnes henki alkoi loppua. Kunnes maailma sumeni hänen silmissään.

Ja vasta kun takaa-ajon äänet katosivat, hän uskalsi pysähtyä.

Hän kaatui kostealle maalle ja haukkoi ilmaa.

Ja silloin…

Hän tunsi sen uudelleen.

Läsnäolon.

Hiljaisuus muuttui.

Hitaasti, melkein varoen, hän nosti katseensa.

Aukean laidalla, lehtien varjossa, seisoi se.

Jaguaari.

Sama eläin.

Se ei tullut lähemmäs. Se vain tarkkaili.

Sen katseessa ei ollut vihaa. Ei nälkää.

Vain jotain… muuta.

Syvää. Selittämätöntä. Lähes inhimillistä.

Mies ei liikkunut.

Sillä hetkellä heidän välillään ei ollut pelkoa. Vain outo, vaikeasti selitettävä yhteys.

Ikään kuin peto ei olisi pelastanut häntä sattumalta.

Ikään kuin se olisi… valinnut hänet.

Sekunteja kului.

Tai ehkä minuutteja.

Ajalla ei ollut enää merkitystä.

Sitten jaguaari käänsi hitaasti päänsä, kuin kuunnellen jotakin kaukaa — ja katosi.

Äänettömästi.

Jäljettömiin.

Kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Mies jäi yksin.

Mutta nyt hän tiesi varmasti: tämä ei ollut sattumaa.

Hän pääsi lähimpään kylään vasta aamulla, lähes tajuttomana. Aluksi kukaan ei uskonut hänen tarinaansa. Kaikki selitettiin järkytyksellä ja harhoilla.

— Peto ei pelasta ihmistä, he sanoivat.

Mutta kun toiset menivät paikalle…

He löysivät katkenneet köydet.

Merkkejä kamppailusta.

Ja suuret tassunjäljet, jotka johtivat syvälle viidakkoon.

Sen jälkeen kukaan ei enää epäillyt.

Mies vaikeni pitkäksi aikaa. Hän ei osannut selittää tapahtunutta.

Mutta yhden asian hän tiesi varmasti:

Sinä päivänä hän ei kohdannut vain petoa.

Hän kohtasi jotakin, mikä muutti kaiken.

Sen jälkeen viidakko ei ollut enää sama.

Se ei ollut pelkkä vaarallinen paikka.

Hän tiesi nyt — siellä on jotain enemmän.

Jotakin, joka tarkkailee.

Jotakin, joka joskus… tekee valinnan.

Ja sinä päivänä se valitsi hänet.

Ja pelasti hänen henkensä.

Mutta yksi kysymys jäi.

Miksi juuri hän?

Ja mitä olisi tapahtunut… jos jaguaari olisi päättänyt toisin?