Hän tiesi hyvin, kuinka petollinen tuo jäinen joki oli, mutta ei voinut aavistaa, että vastarannalla häntä odotti jotain paljon pelottavampaa kuin itse virta.

Kaikki alkoi hiljaisista kuiskauksista hänen selkänsä takana. Ensin pelkkiä huhuja, sitten tuomitsevia katseita ja lopulta sanoja, joilta ei voinut enää paeta. Kylässä hänen kohtalonsa päätettiin nopeasti: hän sai jäädä… mutta ilman lastaan. Tai lähteä — lopullisesti. Kukaan ei edes yrittänyt teeskennellä, että olisi ollut kolmas vaihtoehto.

Anna ei väittänyt vastaan. Ei itkenyt. Ei pyytänyt armoa.

Sinä yönä, kun kaikki kävi lopullisen selväksi, hän pakkasi hiljaa muutaman tavaran, kietoi vastasyntyneen lämpimään peittoon ja painoi tämän tiukasti rintaansa vasten. Muistoja täynnä oleva koti jäi taakse — samoin ihmiset, jotka vielä eilen kutsuivat häntä omakseen.

Aamun ensimmäisten valonsäteiden aikaan hän oli jo matkalla pois.

Hänen edessään oli vain yksi tie.

Vasemmalla puolella levittäytyi tiheä metsä — synkkä, kostea ja täynnä levottomuutta herättäviä ääniä. Oikealla ammotti syvä rotko, josta ei ollut paluuta. Ja edessä — joki.

Leveä, jäätävä, raivokkaasti virtaava, kuin elävä olento, joka ei halunnut päästää ketään lävitseen.

Metsä merkitsi tuntematonta. Rotko loppua. Joki oli ainoa mahdollisuus.

Sen takana alkoi tie kaupunkiin… paikkaan, jossa kukaan ei tunne hänen nimeään eikä tuomitse hänen menneisyyttään.

Kun Anna astui veden äärelle, hän tunsi katseet selässään. He seisoivat jo takana — sukulaiset, naapurit, tutut kasvot. Mutta heidän silmissään ei ollut enää lainkaan lämpöä.

Hän otti ensimmäisen askeleen.

Jäinen vesi viilsi hänen kehoaan kuin terä.

Mutta hän ei pysähtynyt.

Toinen askel. Ja vielä yksi.

Vesi nousi yhä ylemmäs, vaatteet kastuivat ja painuivat raskaiksi, ja virta yritti kaataa hänet.

— Jos ylität tämän joen, Anna, älä koskaan palaa! Meille sinua ei enää ole olemassa! — huusi hänen veljensä.

Hän ei kääntynyt.

Ei edes hetkeksi.

Hän vain puristi lastaan tiukemmin ja kuiskasi hiljaa:

«Parempi kadota heidän elämästään… kuin jäädä heidän luokseen.»

Ja jatkoi eteenpäin.

Kun vesi ulottui hänen vyötärölleen, virta voimistui entisestään. Jokainen askel vaati voimaa, aivan kuin joki itse olisi yrittänyt estää häntä.

Silloin Anna nosti katseensa.

Vastarannalla seisoi jokin.

Hän jähmettyi.

Aluksi hän luuli sitä ihmiseksi. Pitkä, liikkumaton hahmo, melkein epärealistinen. Mutta mitä kauemmin hän katsoi, sitä selvemmäksi kävi, ettei kaikki ollut kunnossa.

Vauva hänen sylissään inahti hiljaa.

Anna puristi tätä vaistomaisesti lähemmäs.

— Ei mitään… pelkkää pelkoa… — hän kuiskasi, uskomatta itse sanoihinsa.

Takaa kuului vaimea nauru.

— Ei se pääse perille, sanoi joku kylmästi.
— Joki hoitaa sen puolestamme, vastasi toinen.

Nuo sanat antoivat hänelle yllättäen voimaa.

Hän otti vielä yhden askeleen.

Vesi ulottui hänen rintaansa asti, kylmyys kangisti kehoa, sormet menettivät tuntonsa. Mutta hän jatkoi.

Koska paluuta ei enää ollut.

Vastarannan hahmo liikahti.

Nyt hän näki sen selkeämmin.

Se oli vanha mies.

Hänen kasvonsa olivat oudot, vaikeasti tulkittavat, ja silmät… silmät hohtivat epätavallista valoa.

Hän astui askeleen kohti Annaa.

Sitten toisen.

Ja yhtäkkiä Anna ymmärsi — mies odotti häntä.

— Kuka te olette?! hän huusi.

Vanha mies oli hetken hiljaa.

— Ne, jotka ylittävät tämän joen, eivät koskaan palaa samanlaisina, hän sanoi rauhallisesti.

Anna puri huultaan.

— Minulla ei ole paikkaa, johon palata.

Vanhus nyökkäsi hitaasti.

— Silloin jatka. Mutta muista… hinta on aina suurempi kuin luulet.

Anna otti viimeisen askeleen.

Kiinteä maa hänen jalkojensa alla.

Hän oli päässyt perille.

Hän nousi rannalle, vapisten kylmästä ja uupumuksesta, mutta pysyi pystyssä.

Hän oli selvinnyt.

Hän nosti katseensa.

Ja jähmettyi.

Vanhus seisoi nyt aivan lähellä.

Liian lähellä.

Ja nyt hän näki tämän kasvot.

Ne eivät olleet vain vanhat.

Ne olivat tyhjät. Kuin ajan ulkopuolella.

Ja hänen silmissään…

ei heijastunut Anna.

Vaan jokin hänen takanaan.

Anna kääntyi äkisti.

Ei mitään.

Vain joki.

Mutta kun hän katsoi takaisin, vanhus ojensi jo kättään lasta kohti.

— Anna hänet minulle.

— Ei! Anna huusi ja perääntyi.

Mies hymyili heikosti.

— Sitten kuuntele tarkasti. Olet ylittänyt rajan. Et enää kuulu sinne… etkä tähän maailmaan, jonka tunsit.

Kylmä pelko valtasi Annan.

— Mitä se tarkoittaa?

Vanhus kumartui lähemmäs.

— Se tarkoittaa… että he ovat jo tulossa sinua hakemaan.

Hänen takanaan kuului ääni.

Askeleita.

Hitaita.

Raskaita.

Anna kääntyi — ja veri hyytyi hänen suonissaan.

Vedestä nousi hahmoja.

Yksi toisensa jälkeen.

Kalpeat kasvot, tyhjät silmät, luonnottomat liikkeet.

Ja heidän joukossaan…

hän tunnisti tuttuja kasvoja.

Naapureita.

Sukulaisia.

Ne, jotka hetki sitten seisoivat rannalla.

Mutta he eivät olleet enää samoja.

Anna huusi.