kun kolme nuorta miestä lähestyi häntä ylimieliset hymyt kasvoillaan. He eivät kuitenkaan aavistaneet, miten odottamattomasti tämä kohtaaminen päättyisi…

Aamu oli viileä ja lähes äänetön. Järven yllä leijui kevyt sumu, joka peitti maiseman pehmeään harsoon. Vanhus istui mukavasti kokoontaitettavalla tuolilla, ja hänen vieressään oli metallinen ämpäri, jossa sätki muutama juuri pyydetty kala.

Hiljaisuuden rikkoi askelten ääni.

Kolme nuorukaista pysähtyi aivan hänen viereensä, vaihtaen keskenään ivallisia katseita.

— Hei ukko, taidat olla väärässä paikassa, yksi heistä sanoi virnistellen.
— Tämä paikka kuuluu meille. Jos aiot kalastaa täällä, maksat, lisäsi toinen.

Vanha mies veti rauhallisesti siimaa, tarkisti syötin ja vastasi vasta sitten tyynellä äänellä:

— Vesi ei kuulu kenellekään. Jokaisella on oikeus olla täällä.

Nuoret nauroivat.

— Kuulitko tuon?
— Viimeinen varoitus: maksa tai lähde.

Mutta mies kääntyi takaisin veden puoleen, kuin heitä ei olisi olemassakaan.

Juuri se sai heidät raivostumaan.

— Oletko kuuro?!
— Me puhumme sinulle!

Yksi heistä astui eteenpäin ja potkaisi ämpäriä kovaa. Metalli kalahti, ja hetkessä ämpäri kaloineen putosi veteen.

Vanha mies ei edes värähtänyt.

Hän vain sääti vapaa ja jatkoi kohon tuijottamista.

Naurahtelu vaimeni äkisti.

— Sanoin: maksa tai häivy, yksi heistä sihahti.

Ei vastausta.

Hiljaisuus.

Kolmas puristi nyrkkinsä ja nosti kätensä lyödäkseen.

Silloin kaikki muuttui.

Ilman että hän edes kääntyi, vanha mies tarttui hänen ranteeseensa salamannopeasti.

Liike oli lyhyt.

Tarkka.

Armoton.

— Älä tee sitä, hän sanoi hiljaa.

Ääni oli tyyni, mutta siinä oli kylmä sävy.

Nuori mies yritti riuhtaista itsensä irti.

Turhaan.

Hänen ilmeensä muuttui kivusta.

— Päästä irti… hän sihahti.

Vanha mies nousi hitaasti seisomaan.

Hän ei näyttänyt enää heikolta. Hän seisoi suorana, vakaana, katse kirkkaana ja lujana.

— Valitsitte väärän ihmisen, hän sanoi rauhallisesti.

Toiset epäröivät.

— Anna olla, ukko… yksi yritti.

Mutta ote ei hellittänyt.

Sitten kuului ääni.

Kuiva.

Selkeä.

Naksahdus.

Kaikki kääntyivät.

Laiturin päässä oli pysähtynyt tumma auto. Ovi avautui, ja kolme miestä pukeutuneina pukuihin astui ulos. He liikkuivat rauhallisesti ja päättäväisesti.

— Onko kaikki kunnossa, herra? yksi heistä kysyi.

Nuori mies kalpeni.

— Ole kiltti… päästä irti… hän kuiskasi.

Vanha mies päästi irti.

Nuori perääntyi nopeasti, pidellen rannettaan.

— Varoitin teitä, vanha mies sanoi.

Pukuihin pukeutuneet miehet astuivat lähemmäs. Heidän katseensa olivat kylmiä ja tarkkailevia.

— Onko ongelmia? yksi kysyi lyhyesti.

Hiljaisuus.

Ylimielisyys oli kadonnut.

— Me vain… vitsailimme… yksi mutisi.

Vanha mies katsoi vettä, jossa renkaat vielä levisivät.

— Jotkut vitsit maksavat liikaa, hän sanoi.

Sitten hän lisäsi:

— Vie heidät pois.

Se ei ollut huuto.

Mutta se oli käsky.

Nuoret perääntyivät, kompuroivat ja lähtivät juoksemaan pois katsomatta taakseen.

Hiljaisuus palasi laiturille.

Vanha mies istui takaisin paikalleen, otti toisen ämpärin ja heitti siiman uudelleen.

Koho asettui rauhallisesti veden pinnalle.

Kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yksi miehistä lähestyi varovasti:

— Haetaanko kalat takaisin?

Vanha mies pudisti päätään.

— Ei tarvitse.

Hän katsoi järven pintaa hetken ja sanoi sitten:

— Kalat palaavat kyllä.

Ja hän jäi istumaan siihen, rauhallisena ja liikkumattomana.

Mutta jos joku olisi katsonut häntä tarkemmin silmiin…

Hän olisi ymmärtänyt totuuden.

Tämä ei ollut tavallinen kalastaja.

Tämä oli mies, jota joku oli joskus yrittänyt murtaa.

Eikä se onnistu enää koskaan uudelleen.