Oviaukossa seisoi jokin.

Ei ihminen. Ei varjo. Ei mikään, mitä voisi selittää.

Se näytti muodostuvan itse pimeydestä. Sen ääriviivat värähtelivät, hajosivat ja palasivat taas yhteen. Kasvot — jos niitä saattoi kasvoiksi kutsua — olivat vääristyneet, kuin ne olisi koottu vieraista muistoista.

— “Minä… minä tunnen sen…” kuiskasi toinen, katsettaan irrottamatta.

— “Mitä? Ei… se ei ole mahdollista…”

Se astui askeleen eteenpäin.

Lattia ei narissut.

Se ei pitänyt mitään ääntä.

Silti he tunsivat, kuinka jokin raskas painoi heidän rintaansa. Hengittäminen muuttui vaikeaksi.

— “Muistatko…” kuului ääni.

Se ei tullut huoneesta.

Se kuului heidän päänsä sisältä.

— “Ei… ei… tämä ei voi olla totta… me unohdimme… meidän piti unohtaa…” 😰

Valo välähti uudelleen.

Ja hetkeksi huone muuttui.

Seinät näyttivät vanhoilta, palaneilta.

Lattialla oli mustia jälkiä, kuin tulipalon jälkeen.

Ja se haju…

Savun haju.

— “Tunnetko sen?”
— “Kyllä… se on… se päivä…”

Olento tuli lähemmäs.

Nyt sen silmät näkyivät.

Tyhjät.

Mutta tyhjyyden sisällä liikkui jotakin.

Jotakin elävää.

Jotakin, joka kutsui.

— “Te suljitte oven…” ääni kuiskasi.

Ja silloin he muistivat.

Sen illan.

Asunnon.

Huudot.

Tulipalon.

Ja oven… jonka he todella sulkivat.

Joku jäi toiselle puolelle.

— “Me… emme voineet… olimme lapsia…” ääni murtui.

— “Te olisitte voineet…” olento vastasi.

Yhtäkkiä se oli aivan heidän edessään.

Liian lähellä.

Epäluonnollisen lähellä.

Kylmyys tunkeutui luihin asti.

— “Minä koputin…”
— “Minä huusin…”
— “Ja te… lähditte…”

— “ANTEEKSI!” toinen huusi ja lysähti polvilleen.

Mutta oli jo liian myöhäistä.

Olento ojensi kätensä.

Ja sillä hetkellä…

seinällä oleva kello alkoi käydä taaksepäin.

Yksi sekunti.

Kaksi.

Kolme.

Huone alkoi muuttua.

Kuin aika olisi repeytynyt.

He seisoivat taas siinä käytävässä.

Ovi.

Tuli sen takana.

Huudot.

— “Ei… ei taas…” 😱

— “Tällä kertaa… ette lähde…” ääni kuiskasi.

Ovenkahva heidän käsissään alkoi sulaa kuumuudesta.

Toiselta puolelta joku hakkasi ovea.

Epätoivoisesti.

Voimakkaasti.

Ja yhtäkkiä…

joku alkoi hakata myös tämän huoneen ovea.

Yksi isku.

Hiljaisuus.

Toinen — kovempi.

He jähmettyivät.

Käänsivät hitaasti päänsä.

Ovi, josta se oli tullut…

oli jälleen kiinni.

— “Sinä… sinäkin kuulet sen?” 😨
— “Kyllä… mutta… sehän on jo sisällä… kuka sitten…?”

Iskut voimistuivat.

Ja yhtäkkiä…

varjo alkoi valua oven alta.

Elävä.

Liikkuva.

Sitten ääni, aivan lähellä, kuiskasi:

— “Nyt… teitä on kolme…”

Valo sammui.

Ja täydellisessä pimeydessä…

joku otti askeleen aivan heidän takanaan.

…Jatkuu.