Aluksi ajattelin, että kuvittelen vain. Että se on ohimenevä tunne. Perheillallisilla katseet kohtaavat muutenkin, ihmiset vilkuilevat toisiaan – ei siinä ole mitään outoa.

Mutta tässä oli jotain erilaista.

Ajan myötä aloin huomata, että vävyni katsoi minua liian usein. Se ei ollut satunnainen vilkaisu. Hän katsoi minua pitkään. Tarkasti. Ikään kuin hän olisi yrittänyt ymmärtää jotain… tai etsinyt minusta jotakin.

Yritin sivuuttaa sen. Sanoin itselleni, että liioittelen. Ehkä hän vain katsoi minun suuntaani huomaamattaan.

Mutta ei.

Useaan kertaan katseemme kohtasivat. Ja joka kerta se kesti hieman liian kauan. Hän ei kääntänyt katsettaan heti pois. Ja juuri se alkoi tuntua epämukavalta.

Aloin jännittää perheillallisia.

Kiinnitin huomiota kaikkeen: siihen, miten puhun, miten istun, mitä sanon. Teenkö jotain väärin? Näytänkö oudolta? Sanonko jotain sopimatonta?

Kysymykset pyörivät mielessäni yhä useammin.

Eräänä iltana en enää kestänyt.

Pöydässä oli hiljaista. Jokainen keskittyi omaan ruokaansa. Ja taas tunsin sen katseen. Painostavan. Häiritsevän.

Sydämeni alkoi hakata nopeammin.

Illallisen jälkeen, kun muut siivosivat pöytää, keräsin rohkeuteni ja menin hänen luokseen.

“Kysyisin sinulta jotain”, sanoin mahdollisimman rauhallisesti. “Miksi katsot minua niin usein?”

Hän katsoi minua eri tavalla kuin ennen. Hänen silmissään oli jotain uutta – epäröintiä… ehkä surua.

Hän oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:

“Koska muistutat minua jostakusta.”

Tunsin ensin helpotusta, mutta myös hämmennystä.

“Kenestä?” kysyin.

Hän laski katseensa ja nosti sen sitten takaisin minuun.

“Äidistäni.”

Jähmetyin paikalleni.

Hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

“Hän kuoli muutama vuosi sitten. Ja sinussa on jotain samaa… tapa puhua, hymyillä… jopa tapa istua pöydässä. Se on melkein samanlaista.”

Yhtäkkiä kaikki sai uuden merkityksen.

Olin koko ajan ajatellut, että hän arvioi minua, etsii virheitä… mutta todellisuus oli täysin toinen.

Mutta se ei ollut vielä kaikki.

Hän katsoi minua uudelleen ja sanoi hiljaa:

“Joskus katson sinua, koska tuntuu siltä kuin hän olisi taas hetken täällä.”

Sillä hetkellä jokin minussa muuttui.

Epämukavuus vaihtui outoon ymmärrykseen. Suruun. Hiljaiseen inhimilliseen kipuun, jonka saatoin melkein tuntea.

En tiennyt, mitä sanoa.

Ja silti… jokin jäi vaivaamaan.

Koska se katse ei ollut pelkkää muistamista.

Siinä oli myös jotain muuta. Jonkinlaista läheisyyttä. Jotain, mitä on vaikea selittää.

Sen jälkeen kaikki on ollut hieman erilaista. Hän on etäisempi, varovaisempi – kuin pelkäisi sanoneensa liikaa.

Ja minä?

En enää pysty katsomaan häntä samalla tavalla kuin ennen.

Ja joskus mietin…

Onko tämä todella vain viaton muisto?
Vai onko taustalla jotain syvempää, mitä emme vielä uskalla kohdata?

Ja ennen kaikkea…