Emme etsineet mitään erityistä – halusimme vain hetkeksi pois arjen melusta. Emme kuitenkaan aavistaneet, että tuo viaton retki jäisi vaivaamaan meitä vielä pitkään.

Tien varrella, osittain umpeenkasvaneen aidan takana, huomasimme oudon esineen. Ensin luulimme sitä vain ruostuneeksi metallipalaksi, ehkä jonkin vanhan työkalun jäänteeksi. Mutta kun lähestyimme sitä, tunne muuttui heti. Siinä oli jotain väärää. Jotain, mitä emme osanneet selittää.

Esine oli kummallisen muotoinen, kuin useista eri osista koottu. Sen pinta oli tumma ja kulunut, ja siihen oli kaiverrettu heikkoja, tuskin näkyviä merkkejä. Osa mekanismista näytti yhä liikkuvan, aivan kuin aika ei olisi onnistunut pysäyttämään sitä kokonaan. Se oli levoton, melkein elävältä tuntuva näky.

Me otimme sen mukaamme.

Seuraavina päivinä yritimme selvittää, mikä se oli. Etsimme tietoa internetistä, vertailimme kuvia ja selasimme keskustelupalstoja. Ei mitään. Yhtäkään vastaavaa esinettä ei löytynyt. Tuntui kuin se ei olisi kuulunut tähän maailmaan lainkaan. Mitä enemmän etsimme, sitä vahvemmaksi kasvoi tunne, että olimme löytäneet jotain, mikä olisi pitänyt jättää rauhaan.

Lopulta päätimme mennä vanhaan kirjastoon, joka sijaitsi syrjäisessä osassa kaupunkia. Paikka näytti siltä kuin aika olisi pysähtynyt: pölyiset hyllyt, kellastuneet sivut ja hiljaisuus, joka tuntui painavalta. Vanha kirjastonhoitaja tuijotti pitkään käsissämme olevaa esinettä. Hetken ajan hän ei sanonut mitään, sitten hän viittoi meitä seuraamaan.

Hän johdatti meidät takahuoneeseen ja otti esiin paksun, nahkakantisen kirjan. Hän selasi sitä hitaasti, aivan kuin olisi tiennyt tarkalleen, mitä etsi. Sitten hän pysähtyi.

Se, mitä näimme, sai meidät jähmettymään.

Kirjan sivulla oli piirros – täsmälleen sama esine.

Teksti oli vanhaa ja vaikeasti luettavaa, mutta merkitys alkoi vähitellen hahmottua. Kyse ei ollut tavallisesta työkalusta. Kirjan mukaan se oli jonkinlainen “signaalilaite”, jota käytettiin yhteyden ottamiseen johonkin tuntemattomaan. Ei ihmisiin. Eikä mihinkään sellaiseen, mitä voisimme ymmärtää.

Kirjoitusten mukaan laite pystyi antamaan vastauksia kysymyksiin. Mutta aina oli maksettava hinta. Eikä se hinta ollut rahaa – se oli jotain paljon henkilökohtaisempaa… ja pelottavampaa.

Mitä pidemmälle luimme, sitä kylmemmäksi olo kävi. Tarinoita ihmisistä, jotka olivat käyttäneet laitetta ja kadonneet jäljettömiin. Toiset palasivat, mutta eivät enää entisinä – kuin jokin olisi muuttanut heidät sisältäpäin.

Sivun viimeinen lause oli kaikkein kammottavin:

“Se, joka löytää sen, tulee osaksi sen tarinaa.”

Kirjastonhoitaja sulki kirjan äkisti ja katsoi meitä vakavasti.

“Viekää se pois täältä”, hän sanoi hiljaa. “Älkääkä koskaan yrittäkö käyttää sitä.”

Siitä lähtien olen pitänyt esinettä piilossa kotonani, lukittuna laatikkoon.

Mutta joskus… öisin… kuulen sieltä hiljaista naksuntaa.

Ja silloin en enää tiedä, onko se vain mielikuvitustani… vai yrittääkö jokin todella vastata.