Sisällä oli lämmintä ja äänekästä. Ihmiset nauroivat, jotkut keskustelivat matkasta, konduktööri jakoi teetä. Kaikki näytti tavalliselta, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aleksei pysähtyi hetkeksi ja yritti tasata hengitystään. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että hänestä tuntui kaikkien kuulevan sen.

Hän istuutui ikkunapaikalle ja käänsi katseensa pois peittääkseen kasvonsa. Yksi ajatus pyöri hänen mielessään: “Nyt kaikki on minun.” Asunto, rahat, liiketoiminta, vakuutus… Hän oli suunnitellut tätä hetkeä kuukausien ajan, esittänyt huolehtivaa aviomiestä, kestänyt kylmyyttä ja epäilyjä. Kaikki tätä varten.

Mutta muutamaa minuuttia myöhemmin kaikki muuttui.

Yhtäkkiä kuului kova jarrujen kirskunta. Juna nytkähti rajusti, ja matkustajat huudahtivat. Joku pudotti lasin, lapset alkoivat itkeä. Aleksei nosti päänsä, ja hänen sydämensä alkoi taas hakata villisti.

— Mitä tapahtuu? — kuului ääniä ympäriltä.

Juna alkoi hidastaa keskellä siltaa.

Kylmä väre kulki hänen selkärankaansa pitkin. “Ei voi olla… kukaan ei nähnyt…”

Sitten kaiuttimista kuului kuulutus, joka sai hänet jähmettymään:

— Hyvät matkustajat, pyydämme säilyttämään rauhallisuuden. Junassa on tapahtunut poikkeustilanne. Juna pysähtyy väliaikaisesti.

Aleksei nousi nopeasti. Hän ei pystynyt istumaan paikallaan. Jokin veti häntä takaisin — vaunujen väliselle tasanteelle.

Hän meni ulos uudelleen.

Tuuli oli voimistunut, ja silta jyrisi junan painon alla. Hän astui kaiteen luo ja katsoi alas.

Ja sillä hetkellä hän tunsi todellisen kauhun.

Alhaalla, kivisellä kielekkeellä joen lähellä… jokin liikkui.

Hän räpytti silmiään epäuskoisena.

Se oli Marina.

Hän oli elossa.

Hänen mekkonsa oli tarttunut kallioon ja vaimentanut putoamista. Hän makasi liikkumatta hetken, mutta alkoi sitten hitaasti liikkua, yrittäen nousta. Hänen kätensä vapisi, kun hän haki tukea kivestä, ja lopulta hän yritti istua.

Aleksei perääntyi kaiteelta kuin poltettuna.

— Ei… tämä ei ole mahdollista… — hän kuiskasi.

Mutta pahin oli vasta edessä.

Sillan toisesta päästä juoksi jo ihmisiä — joku matkustajista oli nähnyt putoamisen ja hälyttänyt muut. Konduktöörit huusivat, joku soitti hätänumeroon.

Yhtäkkiä hänen takanaan kuului ääni:

— Herra… olitteko te täällä hetki sitten erään naisen kanssa?

Aleksei kääntyi nopeasti.

Hänen takanaan seisoi iäkäs matkustaja, katse tarkkana ja epäilevänä.

— Minä… en tiedä, mistä puhutte… — Aleksei mutisi, ääni vapisten.

Mutta mies ei perääntynyt.

— Minä näin kaiken. Te työnsitte hänet.

Nuo sanat iskivät kuin tuomio.

Aleksei otti askeleen taaksepäin, sitten toisen. Hänen ajatuksensa pyörivät sekavasti: paeta? kieltää? väittää onnettomuudeksi?

Mutta pakotietä ei enää ollut.

Muutaman minuutin kuluttua paikalle saapuivat rautatiehenkilökunta ja poliisi. Alekseita pyydettiin mukaan. Hänen kätensä tärisivät, kun käsiraudat napsahtivat kiinni hänen ranteisiinsa.

Hän yritti puhua, selittää, mutta sanat takertuivat ja menettivät merkityksensä.

Sillä välin alhaalla pelastajat laskeutuivat Marinan luo.

Hän oli vakavasti loukkaantunut, mutta elossa.

Ja pahinta Alekseille ei ollut se, että hän oli selvinnyt.

Vaan se, että hän saattoi kertoa totuuden.

Kun häntä vietiin pois kapeaa käytävää pitkin vaunujen välillä, hän loi viimeisen katseen sillalle ja siihen syvyyteen, johon hän oli muutama minuutti aiemmin työntänyt vaimonsa varmana teostaan.

Hän luuli kaiken päättyvän nopeasti ja jälkiä jättämättä.

Mutta kohtalo oli päättänyt toisin.

Joskus yksi ainoa hetki — yksi liike — riittää aloittamaan lopun.

Ja Alekseille kaikki oli vasta alkamassa…