Mutta mitä enemmän pyyhin pois valkoista pölyä, sitä selvemmäksi kävi, ettei kyse ollut puusta.

Muoto oli liian tarkka… ja samalla oudon vääristynyt.

Pinta oli sileä, siinä kulki hienoja viivoja, aivan kuin joku olisi yrittänyt antaa esineelle tietyn hahmon. Kun kosketin sitä, tunsin kylmyyden. Ei tavallista huoneenlämpöistä viileyttä, vaan jonkinlaisen ”kuolleen” kylmyyden, joka sai ihoni kananlihalle.

Vedän käteni nopeasti pois.

“Ei… tämä ei ole mahdollista”, kuiskasin hiljaisuuteen.

Mutta uteliaisuus voitti pelon.

Kumarruin uudelleen, otin kääreen varovasti sormieni väliin ja aloin avata sellofaania lisää. Se rahisi hiljaa, kuin vastustellen. Jokaisen kerroksen myötä jännitys kasvoi, kuin olisin paljastamassa jotakin, minkä ei olisi koskaan pitänyt tulla esiin.

Kun esine lopulta paljastui kokonaan, henkeni salpautui.

Se oli… nukke.

Mutta ei mikään tavallinen nukke.

Se oli oudon painava, kuin sen sisällä olisi jotakin kovaa. Kasvot — jos niitä voi sellaisiksi kutsua — oli veistetty karkeasti, mutta silti pelottavan tarkasti. Silmäkuopat olivat syvät ja tyhjät, mutta niihin oli jäänyt jotain tummaa — ehkä väriä… tai jotakin muuta.

Suu oli hieman raollaan, kuin nukke olisi juuri aikeissa puhua.

Ja kaikkein karmivin yksityiskohta — sen ”kaulan” ympärillä kulki ohut lanka, joka oli painunut materiaaliin, kuin jälki kuristamisesta.

Päätäni alkoi huimata.

“Miksi… tämä on jauhoissa?” kuiskasin.

Vastausta ei tietenkään tullut.

Mutta mielessäni alkoivat muodostua pahimmat mahdolliset ajatukset.

Muistin yhtäkkiä torimyyjän. Hänen katseensa. Hän ei katsonut minua suoraan, aivan kuin olisi vältellyt. Silloin en kiinnittänyt siihen huomiota, mutta nyt… kaikki tuntui epäilyttävältä.

Kuin hän olisi halunnut päästä eroon tästä pussista mahdollisimman nopeasti.

Tästä… esineestä.

Tartuin puhelimeeni melkein vaistomaisesti. Sormeni tärisivät, mutta en tiennyt, kenelle soittaa. Poliisiinko? Mitä edes sanoisin? “Hei, löysin oudon nuken jauhopussista”?

Se kuulosti naurettavalta.

Mutta ajatus siitä, että pitäisin sen kotona, oli vielä pahempi.

Ja sitten tapahtui jotain, mikä sai minut oikeasti säikähtämään.

Nukke… piti äänen.

Hiljaisen. Tuskin kuultavan. Kuin jokin olisi liikahtanut sen sisällä.

Jähmetyin.

“Ei… kuvittelen vain”, yritin rauhoitella itseäni.

Mutta hetkeä myöhemmin ääni kuului uudelleen.

Narahdus.

Kuin sisällä olisi oikeasti jotain.

Peräännyin nopeasti pöydästä, tuoli kaatui kolisten lattialle. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että kuulin sen korvissani.

“Siellä ei voi olla mitään…”, toistin itselleni, vaikka en enää uskonut siihen.

Lähestyin uudelleen, nyt varovaisemmin.

Ja silloin huomasin yksityiskohdan, jota en ollut aiemmin nähnyt.

Nuken selässä oli sauma.

Siisti, mutta selvästi avattavaksi tehty.

Silloin ymmärsin.

Se ei ollut pelkkä nukke.

Se oli kätkö.

Ja se, mitä sen sisällä oli… saattoi olla mitä tahansa.

Kehoni alkoi vapista.

Seisoin keittiössä, jauhot levällään ympärilläni, ja tajusin joutuneeni keskelle jotain, mitä en olisi koskaan halunnut löytää.

Mutta paluuta ei enää ollut.

Vedän syvään henkeä, otin veitsen ja lähestyin nukkea hitaasti.

Terä kosketti saumaa.

Ja sillä hetkellä tiesin: kun avaan sen, mikään ei enää ole ennallaan…