Niina laski jopa ämpärinsä maahan, koska tunnisti heti tuon tärisevän moottorin.

Se oli vanha Stepan.

Hän oli jo seitsemänkymmentävuotias. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän puhui tuskin kenellekään, kulki aina samassa kuluneessa takissa ja lykkäsi vuodesta toiseen jopa kaikkein yksinkertaisimpia töitä. Hänen talonsa katto vuoti joka kevät, aita oli vinossa ja puutarha kasvoi rikkaruohoa.

Mutta sinä päivänä ihmiset hämmästyivät jostakin aivan muusta.

Stepanin takana moottoripyörän kyydissä istui nainen.

Hän näytti noin kolmekymppiseltä. Hänellä oli yllään sininen mekko, jossa oli pieniä päivänkakkaroita, ja hän piti vanhaa miestä kiinni vyötäröstä aivan kuin se olisi maailman tavallisin asia. Moottoripyörä kulki hitaasti, yski välillä ja joskus he joutuivat jopa työntämään sitä jaloillaan, koska moottori ei oikein halunnut enää käynnistyä.

Kun he pysähtyivät Stepanin pihan eteen, naapureita oli jo kerääntynyt aitojen viereen.

— Hyvänen aika… hän on menettänyt järkensä, kuiskasi mummo Niina.

— Onko tuo hänen lapsenlapsensa? kysyi vanha Kalle.

Mutta Stepan, kuin ei olisi kuullut mitään, riisui rauhallisesti kypäränsä, auttoi naisen alas moottoripyörästä ja sanoi aivan tyynesti:

— Tutustukaa. Tämä on Lena. Minun vaimoni.

Muutamaksi sekunniksi koko katu hiljeni. Jopa kanat lopettivat kotkotuksensa. Sitten alkoi kuiskailu.

Jotkut nauroivat, toiset pudistelivat päätään, ja osa oli varma, että vanha mies oli menettänyt lopullisesti järkensä vaimonsa kuoleman jälkeen.

— Hän on neljäkymmentä vuotta nuorempi!
— Varmasti rahan takia täällä.
— Katsotaan, kuinka kauan hän pysyy täällä.

Lena kuuli kaiken. Silti hän vain hymyili rauhallisesti ja tervehti kaikkia kohteliaasti, aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.

Hän astui pihaan kuin olisi asunut siellä jo vuosia. Vanha nariseva portti sulkeutui heidän takanaan, ja ihmiset jäivät vielä pitkäksi aikaa seisomaan aitojen luo keskustelemaan.

Päivät kuitenkin kuluivat, eikä Lena lähtenyt mihinkään.

Jo seuraavana aamuna kylä heräsi outoon ääneen. Stepanin pihalta kuului vasaran iskuja. Naapurit alkoivat taas kurkistaa ikkunoista.

Stepan ja Lena korjasivat kattoa.

Vanha mies ojensi lautoja ja Lena löi nauloja paikoilleen varmoin liikkein.

— Katsokaa nyt tuota, sanoi naapuri Maria hämmästyneenä. — Hän tekee töitä kuin ammattilainen!

Muutaman päivän kuluttua tapahtui vielä jotain odottamatonta. Puutarha, joka oli ollut vuosia hoitamatta, alkoi yhtäkkiä herätä eloon. Lena työskenteli maassa aamusta iltaan, käänsi multaa, istutti vihanneksia ja kasteli taimia.

Iltaisin hän istui portailla Stepanin vieressä ja puhui hänelle hiljaa.

Ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kyläläiset näkivät vanhan miehen nauravan.

Siitä huolimatta juorut eivät loppuneet.

— Tässä on jotain outoa…
— Hänellä on varmasti jokin suunnitelma…

Viikko kului.

Sitten tapahtui jotakin, mikä todella sai koko kylän hämmästymään uudelleen.

Eräänä aamuna musta auto pysähtyi Stepanin talon eteen. Sellaisia autoja ei kylässä juuri nähty. Autosta nousi kaksi siististi pukeutunutta miestä, jotka kävelivät suoraan portille.

Naapurit alkoivat heti kerääntyä tien varteen.

— Nyt totuus selviää, kuiskasi mummo Niina.

Miehet keskustelivat pitkään Stepanin kanssa pihalla. Lopulta toinen heistä antoi vanhalle miehelle muutamia papereita. Stepan katseli niitä hämmentyneenä, ja Lena seisoi hänen vieressään pitäen häntä kädestä.

Hetken kuluttua auto lähti pois.

Mutta suurin yllätys oli vielä edessä.

Seuraavana päivänä talolle saapui rakennustyöntekijöitä ja korjauskalustoa. He alkoivat vaihtaa kattoa, suoristaa aitaa ja kunnostaa pihaa.

Koko kylä oli ymmällään.

— Mistä hän sai rahat?
— Tämä liittyy varmasti siihen naiseen…

Muutamaa päivää myöhemmin Stepan päätti kertoa totuuden itse.

Eräänä iltana hän astui portille, missä naapurit taas keskustelivat. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten rauhallisesti:

— Tiedän, että luulette Lenan tulleen tänne rahan takia.

Ihmiset katsoivat toisiaan.

— Mutta totuus on aivan toisenlainen.

Hän kääntyi katsomaan Lenaa, ja hänen katseessaan oli syvää kiitollisuutta.

— Lena on lääkäri. Tapasimme sairaalassa viime talvena. Minulla oli vakava sydänkohtaus… ja ilman häntä en olisi enää täällä.

Kadulle laskeutui hiljaisuus.

— Kun pääsin sairaalasta, hän alkoi käydä luonani. Hän toi lääkkeitä ja auttoi minua… Ja eräänä päivänä hän sanoi, ettei kenenkään pitäisi joutua elämään elämänsä loppua täysin yksin.

Lena seisoi hiljaa hänen vierellään.

Sitten Stepan lisäsi jotain, mikä yllätti kaikki vielä enemmän:

— Ne miehet, jotka tulivat eilen, kertoivat että sydänleikkaukseni on hyväksytty. Jos kaikki menee hyvin… voin elää vielä monta vuotta.