Daniel seisoi tuoreen haudan äärellä ja puristi lapion vartta käsissään. Hänen saappaansa upposivat pehmeään maahan, mutta hän jatkoi kaivamista.

Kolme päivää aikaisemmin hänen isoisänsä Arthur oli kuollut. Hän oli ollut omalaatuinen vanha mies, joka oli viettänyt lähes koko elämänsä yksin suuressa talossa kukkulalla. Kaupungin ihmiset pitivät häntä hieman hulluna. Hän piirsi jatkuvasti outoja kaavioita vanhoihin vihkoihin ja puhui usein ”ihmisen olemassaolon salaisuuksista”.

Hautajaisten jälkeen Daniel löysi oudon viestin. Se oli kirjoitettu isoisän käsialalla vanhan valokuvan taakse.

«Daniel. Jos luet tämän, aikaa ei ole paljon. Kolmantena yönä hautajaisteni jälkeen kaiva hautani auki. Katso arkun alle. Älä anna salaisuuden jäädä maan alle.»

Daniel ajatteli pitkään, että kyse oli vain vanhan miehen viimeisestä kummallisesta vitsistä. Mutta sanat jäivät hänen mieleensä eivätkä jättäneet häntä rauhaan.

Ja nyt oli kolmas yö.

Sade jatkui.

Daniel iski lapion jälleen maahan.

Useiden tuntien kuluttua lapio osui yhtäkkiä johonkin kovaan. Hän alkoi kaivaa maata käsillään. Märän maan alta paljastui yksinkertaisen mäntyarkun kansi.

Se oli täsmälleen sama arkku, jonka hän oli nähnyt hautajaisissa kolme päivää aiemmin.

Hän avasi kannen varovasti sorkkaraudan avulla.

Sisällä makasi hänen isoisänsä. Kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat, melkein kuin vahamaski.

Daniel kumartui lähemmäs.

Silloin hän huomasi jotain outoa.

Arkun pohja ei ollut puuta.

Kankaan alla oli tumma metallilevy. Daniel siirsi ruumiin varovasti sivuun ja repäisi kankaan pois.

Sen alla oli pyöreä mustasta metallista tehty luukku. Keskellä oli suuri rautarengas.

— Mitä sinä oikein piilotit tänne, isoisä…? Daniel kuiskasi.

Hän tarttui renkaaseen ja veti.

Luukku avautui raskaasti kirskuen.

Arkun alla oli syvä pystysuora kuilu. Vanha rautatikas johti pimeyteen.

Taskulampun valo katosi mustaan tyhjyyteen.

Kuka tahansa järkevä ihminen olisi sulkenut luukun ja lähtenyt pois. Mutta Daniel alkoi laskeutua alas.

Kymmenen askelmaa.

Kaksikymmentä.

Viisikymmentä.

Lopulta hänen jalkansa koskettivat kylmää kivistä lattiaa.

Hän nosti taskulampun.

Hänen ympärillään oli pyöreä maanalainen huone. Kiviseinät olivat täynnä outoja symboleja, piirroksia ja käsittämättömiä kaavioita.

Huoneen keskellä oli toinen ovi.

Se näytti kummalliselta, aivan kuin se olisi tehty valkoisesta luusta.

Siinä ei ollut kahvaa. Vain syvennys ihmisen kättä varten.

Daniel lähestyi hitaasti ja painoi kätensä syvennykseen.

Ovi avautui hiljaa.

Hän astui eteenpäin.

Ja samassa hänen huutonsa kaikui koko maanalaisessa käytävässä.

Hänen edessään oli valtava sali.

Pitkien metallihyllyjen päällä oli satoja lasisia säiliöitä, jotka oli täytetty samealla nesteellä.

Jokaisen säiliön sisällä kellui jokin, joka muistutti pientä ihmistä.

Pienet kädet.

Ohuet sormet.

Pieni pää.

Daniel ajatteli ensin, että kyse oli jostakin vanhasta tieteellisestä kokeesta. Mutta kun hän suuntasi taskulampun lähimpään säiliöön…

jokin liikahti.

Pieni silmäluomi värähti.

Sitten silmät avautuivat.

Ja ne katsoivat suoraan häntä.

Daniel astui vaistomaisesti taaksepäin. Hänen sydämensä hakkasi rajusti.

Jokaisessa säiliössä oli metallinen laatta.

Hän pyyhkäisi yhden niistä puhtaaksi.

«KOE 1 — MUISTI»

Seuraava säiliö.

«KOE 6 — PELKO»

Toinen.

«KOE 14 — SYYLLISYYS»

Kylmä väristys kulki hänen selkärankaansa pitkin.

Nämä eivät olleet tavallisia olentoja.

Ne olivat ihmisen osia.

Pelko.

Viha.

Myötätunto.

Toivo.

Satoja tunteita erillisinä olentoina.

Sitten hänen katseensa pysähtyi yhteen säiliöön.

Siinä oli vanha valokuva.

Hänen oma kuvansa.

Sen alla luki:

«KOE 203 — DANIEL»

Hänen kätensä alkoivat täristä.

— Mitä sinä teit… isoisä…?

Silloin hänen takanaan kuului rauhallinen ääni.

— Odotin sinua.

Daniel kääntyi nopeasti.

Vanhan työpöydän vieressä seisoi mies.

Arthur.

Hänen isoisänsä.

Sama mies, jonka hän oli haudannut kolme päivää aiemmin.

Arthur hymyili rauhallisesti.

— Ihmiset luulevat, että ihminen on vain ruumis, hän sanoi. Mutta todellisuudessa ihminen koostuu monista voimista. Pelosta, syyllisyydestä, myötätunnosta, rohkeudesta… Minä opin erottamaan ne toisistaan.

Hän osoitti säiliöitä.

— Jokainen näistä olennoista on osa ihmisen sielua.

Daniel perääntyi.

— Tämä on hulluutta…

Arthur pudisti päätään.

— Ei. Tämä on tulevaisuus.

Sitten hän osoitti säiliötä, jossa oli Danielin kuva.

— Siellä on sinun omatuntosi.

Daniel kalpeni.

Silloin kuului terävä räsähdys.

Yksi lasisäiliö särkyi.

Sitten toinen.

Ja kolmas.

Neste valui kiviselle lattialle.

Pienet kalpeat olennot alkoivat ryömiä ulos rikkinäisestä lasista.

Kymmenet silmät avautuivat pimeydessä.

Ja kaikki katsoivat vain häntä.

Sitten pimeydestä kuului satojen heikkojen äänten kuiskaus:

— Palauta meidät… takaisin…