Istuin synnytyssängyn reunalla tyynyihin nojaten. Käteni tärisivät vielä hieman synnytyksen jäljiltä. Nelivuotiaan esikoiseni, Lisan, sylissä makasi hänen pieni vastasyntynyt siskonsa. Lisalla oli yllään hänen lempivaatteensa — punainen haalari — ja hiukset oli sidottu hieman sotkuiselle poninhännälle. Hän piteli vauvaa varovasti, melkein kunnioittavasti, aivan kuin hänen käsissään olisi ollut jotain hyvin arvokasta.

Hänen silmissään loisti outo valo. Se ei ollut pelkkää lapsen iloa. Siinä oli myös jotakin vakavaa ja syvällistä, sellaista mitä en ollut koskaan nähnyt näin pienessä lapsessa.

Huoneessa leijui antiseptin tuoksu ja vastasyntyneen ihon lämmin, pehmeä haju. Jokaisella hengenvedolla tunsin valtavaa kiitollisuutta. Koko raskauteni ajan olin pelännyt yhtä asiaa: miten Lisa reagoisi pikkusiskonsa syntymään. Tuntisiko hän itsensä syrjäytetyksi? Olisiko hän mustasukkainen?

Mutta kun näin, miten hellästi hän keinutti vauvaa ja kuiskasi hiljaa: “shh”, ajattelin, että kaikki pelkoni olivat olleet turhia.

Sitten Lisa kumartui hieman lähemmäs vauvan kasvoja ja kuiskasi:

— Nyt minulla on joku.

Hymyilin lämpimästi.

— Joku mihin, kulta? kysyin pehmeästi.

Hän katsoi edelleen vauvan pieniä kasvoja ja silitti varovasti tämän kättä.

— Joku, jonka kanssa voin jakaa salaisuuksia.

Kylmä väre kulki pitkin selkääni.

— Millaisia salaisuuksia, Lisa? kysyin yrittäen kuulostaa rauhalliselta.

Hän nosti katseensa minuun. Hänen katseensa oli yllättävän vakava, aivan liian kypsä nelivuotiaalle. Hän nyökkäsi hitaasti ja sanoi selkeällä äänellä:

— Sellaisia, joita en kerro isälle.

En tiennyt mitä sanoa. Ojensin käteni koskettaakseni häntä, mutta hän kumartui jo uudelleen vauvan puoleen ja kuiskasi seuraavan lauseen.

Lauseen, joka sai vieressä olevan monitorin piippaamaan kovempaa.

Oven vieressä seisova hoitaja jähmettyi paikalleen.

Lisa kuiskasi:

— Jos isä suuttuu taas… me emme kerro hänelle mitään, eikö niin?

Hetkeksi tuntui kuin ilma olisi kadonnut keuhkoistani.

— Lisa… miksi sanot noin? kysyin hiljaa.

Hän katsoi minua rauhallisesti.

— Koska se on meidän salaisuutemme.

Yritin vakuuttaa itselleni, että lapset joskus sanovat outoja asioita. Ehkä hän oli kuullut jotain päiväkodissa. Ehkä se oli vain mielikuvitusta.

Mutta hänen äänensä kuulosti liian varmalta.

— Mikä salaisuus? kysyin varovasti.

Lisa silitti vauvan pientä kättä.

— Isä puhuu joskus yöllä yksin.

Rypistin kulmiani.

— Mistä hän puhuu?

Lisa kohautti hartioitaan.

— Hän sanoo, että pian kaikki muuttuu.

Hoitaja yritti rauhoittaa tilannetta.

— Lapset keksivät joskus tarinoita, hän sanoi lempeästi.

Mutta Lisa pudisti heti päätään.

— En minä keksi mitään.

Sitten hän kumartui taas vauvan puoleen ja kuiskasi:

— Kerron sinulle myöhemmin kaiken.

Juuri silloin huoneen ovi avautui hitaasti.

Oviaukossa seisoi mieheni.

Hän hymyili.

Mutta se hymy näytti yhtäkkiä oudolta. Liian jännittyneeltä, melkein väkinäiseltä.

— Miten minun tytöilläni menee? hän kysyi.

Lisa hiljeni heti ja puristi vauvaa hieman tiukemmin.

— Varovasti, Lisa, sanoin nopeasti. Anna vauva äidille.

Hän totteli, mutta ei irrottanut katsettaan isästään.

Mieheni tuli lähemmäs sänkyä.

— No, oletteko jo tutustuneet? hän kysyi hymyillen.

Lisa nyökkäsi.

Ja sitten hän sanoi lauseen, joka sai sydämeni lyömään nopeammin.

— Isä, minä kerroin hänelle jo.

Mieheni pysähtyi.

— Kerroit mitä?

Lisa katsoi häntä muutaman sekunnin ja vastasi hiljaa:

— Sen, mitä sinä sanot öisin.

Yhdeksi sekunniksi hänen hymynsä katosi.

Vain hetkeksi.

Sitten hän nauroi kevyesti.

— Voi näitä lasten mielikuvituksia…

Mutta samalla hetkellä mieleeni nousi muisto.

Muutama viikko aikaisemmin olin herännyt keskellä yötä janoon. Olin kuullut mieheni puhuvan keittiössä.

Luulin hänen puhuvan puhelimessa.

Mutta kun menin katsomaan, hän seisoi siellä yksin.

Ilman puhelinta.

Hän sanoi vain ajattelevansa ääneen.

Silloin en kiinnittänyt siihen huomiota.

Mutta nyt, katsoessani nelivuotiaan tyttäreni vakavia kasvoja, tunsin ensimmäistä kertaa todellista pelkoa.

Ja juuri silloin Lisa kumartui taas vauvan puoleen ja kuiskasi sanat, jotka kuulin täysin selvästi:

— Älä pelkää. Jos jotain tapahtuu… me voimme piiloutua häneltä yhdessä.