Se makasi täysin liikkumattomana, kuin pieni pala kirkkaanvihreää lehteä… ehkä murtunut viiniköynnöksen lehti tai jokin lelu, joka oli pudonnut pöydältä.

Jäin tuijottamaan sitä hämmentyneenä. Muoto näytti lähes liian täydelliseltä, väri oli epätavallisen kirkas ja pienet “sarvet” sivuilla näyttivät melkein keinotekoisilta. Mutta kun kumarruin hieman lähemmäs, se nytkähti.

Sydämeni hypähti hetkeksi.

Se, mikä näytti tavalliselta lehdenpalalta, värähti kevyesti, aivan kuin se olisi reagoinut liikkeeseeni. Liike oli hyvin pieni, melkein huomaamaton, mutta riittävä kertomaan yhden asian: se ei ollut lehti eikä mikään esine.

Kyykistyin hitaasti ja yritin olla tekemättä äkillisiä liikkeitä. Huoneeseen laskeutui outo hiljaisuus, kuin ilma olisi hetkeksi pysähtynyt. Pieni vihreä “lehti” makasi lattialla ja pysyi jälleen täysin paikallaan, aivan kuin se yrittäisi sulautua täydellisesti ympäristöönsä.

“Mikä ihme tuo on…?” kuiskasin hiljaa.

Uteliaisuus ja pieni levottomuus sekoittuivat mielessäni. Ajattelin kaikkea mahdollista: eksoottista hyönteistä, jotakin harvinaista eläintä tai ehkä jotain, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Ikkunasta tuleva auringonvalo osui suoraan siihen ja korosti sen lähes epätodellisen kirkasta vihreää väriä.

Ojensin käteni varovasti, mutta pysähdyin muutaman senttimetrin päähän. Juuri silloin se liikahti uudelleen — tällä kertaa hieman selvemmin.

Nyt ei ollut enää epäilystäkään.

Se oli elävä olento.

Kaikkein hämmästyttävintä oli se, että se näytti edelleen aivan lehdeltä. Ei vain vähän samankaltaiselta, vaan lähes täydelliseltä. Epäsäännölliset reunat, ohuet suonet ja pienet ulokkeet — kaikki muistutti oikeaa kasvin lehteä.

Jos en olisi nähnyt sen liikkuvan, en olisi koskaan arvannut totuutta.

Sitten se kääntyi hitaasti.

Liike oli niin varovainen, että sen olisi voinut helposti olla huomaamatta. Mutta näin kuitenkin jotakin: kaksi pientä tummaa silmää. Pienet kiiltävät pisteet, jotka näyttivät katsovan suoraan minuun.

Selkäpiitäni pitkin kulki kylmä väristys.

Yhtäkkiä tajusin olevani vain muutaman senttimetrin päässä olennosta, joka oli mestari naamioitumisessa. Luonto oli tehnyt siitä lähes näkymättömän — linnuille, eläimille ja jopa ihmisille.

Mutta yksi kysymys jäi pyörimään mieleeni: miten se oli päätynyt tänne, talon sisälle?

Hetken ajan katsoimme toisiamme liikkumatta. Se ei yrittänyt paeta. Se ei juuri liikkunut. Se vain keinui hieman, aivan kuin näkymätön tuuli olisi heiluttanut sitä.

Ja sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta.

Olento nosti hitaasti etujalkansa — ohuet ja melkein läpikuultavat — ja teki nopean liikkeen eteenpäin.

Säikähdin niin paljon, että vedin käteni pois ja horjahdin taaksepäin, melkein kaataen tuolin takanani.

Sydämeni hakkasi kovaa. Mielessäni pyöri vain yksi ajatus: mikä ihmeen olento tämä oikein on?

Katsoin jälleen lattialle.

Se oli taas täysin liikkumatta.

Sama pieni vihreä “lehti”, joka näytti siltä kuin se olisi juuri pudonnut kasvista. Täysin hiljainen ja paikallaan. Ensi silmäyksellä täysin tavallinen.

Jos joku olisi tullut huoneeseen juuri silloin, hän ei todennäköisesti olisi huomannut mitään.

Mutta minä tiesin jo totuuden.

Se ei ollut lehti.
Se ei ollut mikään esine.

Se oli elävä olento, joka vain hetkeä aiemmin oli tarkkaillut minua yhtä huolellisesti kuin minä sitä.

Ja silloin mieleeni hiipi vieläkin oudompi ajatus.

Jos yksi tällainen “lehti” pystyi ilmestymään taloon täysin huomaamatta…

kuinka monta muuta samanlaista voi olla ympärillämme ilman, että kukaan huomaa niitä?