Hän ajoi polkupyörällä tuttua reittiä, samaa jota oli kulkenut lukemattomia kertoja. Tavallinen iltapäivä muuttui hetkessä sireeneiksi, puheluksi ja sairaalan kylmäksi käytäväksi. Lääkärin sanat kaikuivat korvissani, enkä ole vieläkään pystynyt hyväksymään niitä.

Sen jälkeen talo ei ole ollut sama. Hiljaisuus tuntuu raskaalta ja painavalta. Lucasin huone on jätetty koskemattomaksi. Hänen kirjansa ovat yhä pöydällä, lempihuppari roikkuu ovenkahvassa ja kengät seisovat eteisessä kuin hän palaisi minä hetkenä hyvänsä. En pysty siirtämään mitään. Pelkään, että jos kosken hänen tavaroihinsa, myönnän lopullisesti hänen poissaolonsa.

Minulla on vielä viisivuotias Ella ja mieheni. He ovat syy, miksi nousen aamuisin ylös. Yritän hymyillä, laittaa ruokaa ja pitää arjen kasassa. Silti sisälläni on tyhjyys, jota en osaa täyttää.

Eräänä iltapäivänä Ella istui keittiön pöydän ääressä ja piirsi. Hän oli epätavallisen hiljainen. Sitten hän sanoi rauhallisesti:

«Äiti, minä näin Lucasin ikkunassa.»

Jähmetyin.

«Missä ikkunassa, kulta?» kysyin varovasti.

«Siinä talossa kadun toisella puolella. Hän on joskus siellä. Hän katsoo minua ja vilkuttaa.»

Silitin hänen hiuksiaan ja yritin hymyillä. Ajattelin, että hän kaipasi veljeään niin paljon, että mielikuvitus loi kuvan. Lapset käsittelevät surua omalla tavallaan.

Myöhemmin huomasin hänen piirustuksensa. Siinä oli poika seisomassa ikkunan takana. Vaaleat hiukset. Sininen T-paita – aivan samanlainen kuin Lucasin suosikki. Vieressä pieni tyttö, käsi koholla. Sydämeni alkoi hakata.

Sinä yönä en saanut unta. Istuin ikkunan ääressä ja tuijotin vastapäistä taloa. Se oli pimeä ja hiljainen. Yritin vakuuttaa itselleni, että kaikki oli vain sattumaa.

Seuraavana aamuna vein koiran ulos. En halunnut katsoa siihen taloon, mutta katseeni nousi väkisin.

Ja pysähdyin.

Toisen kerroksen ikkunassa seisoi poika.

Vaaleat hiukset. Hoikka hahmo. Hän katsoi suoraan minuun. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että hengittäminen tuntui vaikealta. Hän muistutti Lucasia hämmentävän paljon. Sama tapa kallistaa päätä. Sama asento.

Sitten hän nosti hitaasti kätensä.

Samassa verhot vedettiin äkisti kiinni.

Seisoin jalkakäytävällä liikkumatta. Yritin järkeillä: ehkä naapurissa asuu samanikäinen poika. Ehkä mieleni etsii epätoivoisesti tuttuja piirteitä.

Mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan.

Illalla keräsin rohkeuteni ja ylitin kadun. Talossa paloi valo. Sydämeni hakkasi, kun koputin oveen.

Oven avasi noin nelikymppinen nainen. Hän katsoi minua kysyvästi.

«Anteeksi», sanoin ääni hieman väristen. «Onko teillä poika? Vaaleahiuksinen, noin kahdeksanvuotias?»

Nainen epäröi hetken. «On.»

«Voisinko nähdä hänet?»

Hän kääntyi sisäänpäin. «Markus, tule tänne!»

Käytävästä ilmestyi poika. Hän oli elävä, todellinen. Ei Lucas – mutta hämmästyttävän samannäköinen. Samat vaaleat hiukset, samantapaiset kasvonpiirteet.

Ja sitten huomasin hänen paitansa.

Sininen.

Lähes identtinen Lucasin lempipaidan kanssa.

Hengitykseni salpautui. Yritin vakuuttaa itselleni, että kyse oli julmasta sattumasta. Että suru sai minut näkemään yhteyksiä siellä, missä niitä ei ollut.

«Onko teillä kaikki hyvin?» nainen kysyi hiljaa.

Nyökkäsin, vaikka en ollut varma.

Kun lähdin, käännyin vielä kerran katsomaan. Hetken ajan minusta tuntui, että Markuksen takana, käytävän hämärässä, seisoi toinen pieni hahmo.

Vaalea.

Hiljainen.

Liikkumaton.

Räpäytin silmiäni – ja se oli poissa.

Sen jälkeen en ole tiennyt, mihin uskoa. Järkeen vai tunteeseen. Sattumaan vai johonkin selittämättömään.

Mutta kun Ella seuraavana päivänä sanoi jälleen, että Lucas seisoi ikkunassa ja hymyili hänelle, en enää pystynyt selittämään sitä pelkkänä mielikuvituksena.