Kun raskas ovi sulkeutui heidän takanaan ja hääjuhlan viimeisetkin äänet vaimenivat, Ivan Sergejevitš kääntyi häntä kohti.

– Kerro minulle rehellisesti, kuinka paljon vanhempasi saivat tästä avioliitosta?

Anna jäi seisomaan keskelle huonetta liikkumattomana. Hän oli valmistautunut kylmyyteen, vaatimuksiin, ehkä nöyryytykseen. Mutta ei tähän. Kysymys iski syvemmälle kuin mikään muu.

– En ymmärrä… – hän kuiskasi.

Mies riisui takkinsa rauhallisesti ja asetti sen tuolin selkänojalle. Hänen kasvoillaan ei näkynyt vihaa eikä ivaa, vain uupumusta.

– Et ole ensimmäinen nuori nainen, jonka perhe on tuonut eteeni suurin odotuksin – hän sanoi hiljaa. – Mutta olet ensimmäinen, joka ei edes yritä näyttää onnelliselta.

Sanat sattuivat. Koko päivän Anna oli hymyillyt vieraille, kiittänyt onnitteluista ja kuunnellut kuiskauksia siitä, miten onnekas hän oli. Onnekas. Sana tuntui pilkalta.

– Kukaan ei saanut rahaa suoraan – hän vastasi hetken kuluttua. – Mutta meillä oli velkoja. Paljon velkoja. Tämä oli ainoa ratkaisu.

– Eli sinut vaihdettiin turvallisuuteen – mies totesi tyynesti.

Anna tunsi kyynelten nousevan silmiinsä. Viikkojen ajan hän oli kuunnellut kotona keskusteluja maksamattomista lainoista ja uhkaavasta häätöstä. Sitten tuli ehdotus: varakas, iäkäs leskimies. Vakaus. Pelastus.

Mutta kukaan ei kysynyt, mitä hän itse halusi.

– Luulin, ettei teitä kiinnosta – hän kuiskasi.

Ivan Sergejevitš katsoi häntä pitkään.

– Kiinnostaa. En halunnut ostaa kehoa. Luulin voivani ostaa rauhan… ehkä seuraa. Mutta en halua talooni vihaa.

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus.

– Mitä minulta oikeasti odotetaan? – Anna kysyi vapisevalla äänellä.

Mies istuutui sängyn reunalle.

– Vanhempasi tekivät selväksi, että he toivovat lasta. Perillistä. Se oli heidän ehtonsa.

Anna tunsi lattian katoavan jalkojensa alta.

– Lasta? Minulle ei kerrottu siitä mitään.

– Koska kyse ei ollut sinun toiveistasi – hän vastasi vakavasti.

Nyt Anna ymmärsi: kyse ei ollut vain avioliitosta, vaan hänen tulevaisuudestaan, jopa hänen kehostaan osana sopimusta.

– Entä te? Haluatteko te lasta? – hän kysyi hiljaa.

Miehen katse tummeni.

– Minulla oli kerran perhe. Vaimo ja poika. Menetin heidät molemmat. Talo on ollut siitä lähtien liian suuri ja liian hiljainen. Kuvittelin, että uusi alku täyttäisi tyhjyyden. Mutta menetystä ei voi korvata rahalla.

Anna näki ensimmäistä kertaa hänen yksinäisyytensä.

– Miksi sitten suostuitte tähän? – hän kysyi.

– Koska olin pelkuri – mies vastasi epäröimättä. – On helpompaa tehdä sopimus kuin yrittää rakentaa aito suhde.

Sanat jäivät leijumaan ilmaan.

– Mitä nyt tapahtuu? – Anna kysyi.

Ivan kohotti katseensa.

– Kysyn vielä yhden asian. Vastauksesi ratkaisee kaiken.

Anna pidätti hengitystään.

– Rakastatko jotakuta toista?

Kysymys osui suoraan sydämeen. Hän ajatteli yliopistoa, vaatimattomia unelmia ja nuorta miestä, joka lupasi, että he pärjäisivät yhdessä ilman rikkauksia – kunhan heillä olisi toisensa.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän vastasi:

– Kyllä… ehkä vieläkin.

Mies sulki silmänsä hetkeksi.

– Silloin voit lähteä.

Anna tuijotti häntä epäuskoisena.

– Lähteä?

– Huomenna maksan vanhempiesi velat. Ilman ehtoja. Avioliitto voidaan mitätöidä. En halua rinnalleni ihmistä, joka on täällä pakosta.

Kyyneleet valuivat Annan poskille – tällä kertaa helpotuksesta.

– Miksi tekisitte sen?

Ivan hymyili surumielisesti.

– Raha voi ostaa juhlat, talon ja hiljaisuuden. Mutta se ei voi ostaa sydäntä.

Yöstä, jonka piti olla hänen vankeutensa alku, tulikin totuuden hetki.

Suurin järkytys ei ollut kysymys, jonka mies esitti. Vaan se, että hän antoi Annalle mahdollisuuden valita.

Ja joskus vapaus on pelottavampi kuin mikään kultainen häkki