Aluksi kaikki tapahtui sattumalta. Eräänä kylmänä talviaamuna hän ripotteli leivänmuruja parvekkeen kaiteelle – ihan vain tottumuksesta, ehkä hiljaisuuden rikkomiseksi. Lintu ei tullut heti. Se istui sisäpihan vanhassa koivussa ja tarkkaili häntä pitkään. Musta, kiiltäväsulkainen, terävällä katseella. Vasta hetken kuluttua se uskalsi lentää lähemmäs.

Siitä päivästä lähtien syntyi tapa.

Jokainen aamu alkoi samalla tavalla. Vedenkeittimen humina. Vanha aamutakki hartioilla. Kourallinen murusia kädessä. Ja odotus.

Varis saapui lähes aina samaan aikaan. Ensin se laskeutui viereisen talon katolle, sitten parvekkeen kaiteelle. Se kallisti päätään hieman, aivan kuin tervehdykseksi. Pian se alkoi nokkia murusia, ja ajan myötä se söi suoraan naisen kädestä.

Nainen asui yksin. Hänen miehensä oli kuollut vuosia sitten, ja poika oli muuttanut toiseen kaupunkiin. Puhelut harvenivat vuosi vuodelta. Asunnon hiljaisuus tuntui raskaalta, mutta aamut toivat merkityksen. Parvekkeella hän ei ollut täysin yksin. Hän puhui linnulle ääneen – säästä, naapureista, kipeästä polvestaan. Varis kuunteli omalla tavallaan, hiljaa.

Naapurit valittivat linnuista, asensivat piikkejä estääkseen kyyhkyjä pesimästä. Mutta tämä varis pysytteli erillään. Se ei aiheuttanut häiriötä. Ikään kuin se olisi ymmärtänyt rajat.

Kuusi vuotta ilman yhtäkään väliin jäänyttä päivää.

Sateessa. Pakkasessa. Silloinkin, kun nainen itse voi huonosti ja joutui nojaamaan seinään päästäkseen parvekkeelle. Varis tuli aina.

Sitten eräänä aamuna se ei tullut.

Nainen seisoi parvekkeella muruset kädessään. Hän odotti kymmenen minuuttia. Kaksikymmentä. Pihalla lensi muita lintuja, kuului raakuntaa, mutta tuttu hahmo puuttui.

Seuraavana päivänä hän meni uudelleen. Ja sitä seuraavana. Päivät muuttuivat viikoksi.

Huoli muuttui hiljaiseksi tyhjyydeksi.

Muutaman päivän kuluttua pihalle tuli työntekijöitä kaatamaan vanhan koivun – juuri sen puun, jossa varis usein istui ennen kuin lensi parvekkeelle. Puuta pidettiin vaarallisena. Nainen katsoi, kuinka runko kaatui maahan, ja tunsi jonkin päättyvän.

Totuus paljastui myöhemmin naapurilta. Pihalta oli löytynyt kuollut varis. Ehkä se oli syönyt myrkkyä, jota oli levitetty rottien takia.

Sanat sattuivat enemmän kuin hän olisi osannut odottaa.

Se oli vain lintu. Mutta hänelle se oli kuuden vuoden ajan ollut läsnäolo, pieni varmuus jokaiseen aamuun.

Silti seuraavana päivänä hän astui parvekkeelle. Ilman murusia. Vain katsomaan taivaalle.

Silloin kaiteelle laskeutui toinen varis. Pienempi, varovaisempi. Se piti etäisyyttä ja tarkkaili häntä.

Nainen palasi hitaasti keittiöön, otti leipää ja murensi sitä kämmenelleen.

Uusi lintu epäröi hetken, mutta siirtyi askeleen lähemmäs.

Siinä hetkessä nainen ymmärsi jotakin tärkeää. Kaikki katoaa joskus – puut, linnut, ihmisetkin etääntyvät toisistaan.

Mutta se, mikä on ollut totta ja merkityksellistä, ei häviä kokonaan. Se vain saa uuden muodon.