Pieni hymy, muka yllättynyt ilme ja tuttu lause:
”Voi ei, taisin taas unohtaa lompakkoni… Voisitko maksaa? Siirrän rahat sinulle myöhemmin.”

Juuri sillä hetkellä jokin minussa murtui lopullisesti.

Se ei ollut vahinko. Se oli tapa. Toistuva kaava, joka oli muuttunut hänelle täysin luonnolliseksi. Hän ei enää edes pahoitellut kunnolla. Hän tiesi, että maksaisin. Hän tiesi, etten halua aiheuttaa kohtausta, etten halua vaikuttaa pikkumaiselta.

Lähes kahden kuukauden ajan selitin hänen käytöstään itselleni.
Ehkä hänellä on vaikea ajanjakso.
Ehkä tämä on vain sattumaa.
Ehkä reagoin liikaa.

Usein sanotaan, että naiset ovat materialistisia. Harvemmin puhutaan miehistä, jotka ”unohtavat” lompakkonsa niin sujuvasti, että alat itsekin epäillä omaa järkeäsi.

Tapasin Danielin työn kautta. Ensivaikutelma oli vakuuttava: siisti puku, itsevarma olemus, hieman harmaantuneet hiukset. Hän puhui sijoituksista, startupeista ja suurista tulevaisuuden suunnitelmista. Ajattelin tavanneeni tasolleni sopivan, kunnianhimoisen miehen.

Ensimmäiset treffit olivat täydelliset. Hän maksoi laskun epäröimättä. En arvannut, että se jäisi ainoaksi kerraksi.

Toisilla treffeillä elokuvissa hän sanoi jättäneensä lompakon autoon ja puhelimen akun olevan tyhjä. ”Maksa tällä kertaa, siirrän rahat heti.” Emme koskaan palanneet autolle. Siirtoa ei tullut.

Kolmannella kerralla ravintolassa hänen pankkisovelluksensa ”ei toiminut”. Maksoin taas. Rahat tulivat päiviä myöhemmin – vasta kun olin varovasti muistuttanut asiasta. Ja silti minua nolotti pyytää omiani.

Siitä tuli tapa. Kaupassa hän valitsi kalliita tuotteita, ja kassalla huomasi kortin jääneen toiseen takkiin. Huoltoasemalla hän pyysi minua maksamaan polttoaineen. Lause toistui:
”Maksa sinä, minä siirrän myöhemmin.”

Summat eivät olleet valtavia, mutta ne toistuivat. Siirrot viivästyivät tai unohtuivat kokonaan. Silti hän puhui tulevista miljoonistaan ja talosta meren rannalla.

Ymmärsin lopulta, ettei kyse ollut rahasta. Olen luonteeltani antelias. Pidän jakamisesta. Mutta tässä kaikki kulki yhteen suuntaan.

Syntymäpäiväni oli viimeinen niitti. Hän kertoi tilanneensa minulle upean korun, mutta toimitus oli viivästynyt. Lahjaa ei koskaan tullut. Ravintolan lasku kyllä tuli – ja minä maksoin sen.

Sinä iltana hymyilin. Maksoin. Ja päätin, että se oli viimeinen kerta.

Muutamaa päivää myöhemmin hän kutsui minut uudelleen illalliselle. Valitsin ravintolan – sellaisen, josta hän oli usein puhunut, mutta jossa emme olleet koskaan käyneet. Hän tilasi alkuruoan, pääruoan, viinin ja jälkiruoan itsevarmasti.

Kun lasku saapui, hän katsoi minua sillä tutulla katseella, joka sanoi: ”Sinä hoidat tämän.”

Nousin. Laitoin takin päälle. Ja sanoin rauhallisesti:
”Tänään sinä maksat. Tai jäät tänne selittämään, miksi aikuinen mies ei pysty maksamaan omaa illallistaan.”

Hän nauroi ensin, luuli minun vitsailevan. Sitten hän huomasi ilmeeni. Itsevarmuus katosi. Alkoi selitysten tulva: tekninen virhe, unohtunut kortti, siirto matkalla.

Sanoin vain hiljaa:
”Et ole rahaton. Olet vain tottunut siihen, että joku muu maksaa puolestasi.”

Ja lähdin.

Myöhemmin hän lähetti pitkän viestin. Syytöksiä siitä, että olen pinnallinen ja laskelmoiva. Hän väitti testanneensa minua, koska ”aito nainen ei laske euroja”.

Silloin ymmärsin: hän ei testannut minua. Hän käytti minua hyväkseen.

Suurin menetys ei ollut raha. Se oli se hiljainen rajojen hämärtyminen, joka tapahtuu, kun antaa liian monta kertaa periksi.

Nykyään en pelkää sanoa ei. En tunne syyllisyyttä vaatiessani kunnioitusta. Koska suhde ei voi olla tasapainoinen, jos toinen antaa jatkuvasti ja toinen vain ottaa.

Joskus arvokkain tapa lähteä on yksinkertaisesti nousta pöydästä ja päättää, ettei enää koskaan maksa suhteesta, jossa on yksin sijoittajana.