Sireeni ei ulvonut, mutta siniset ja punaiset valot viilsivät pimeyttä kuin veitsi. Ne heijastuivat seinille, vanhoihin valokuviin ja rouva Pattersonin vapiseviin käsiin, jotka puristivat kuumaa teekuppia.

Hän kalpeni.

— Voi luoja… — hän kuiskasi. — Onko tämä sinun syytäsi? Teitkö jotain väärää?

Tiesin vastauksen jo.

Kyllä. Tietenkin.

Tällä alueella riitti joskus se, että yritti selviytyä, ja se laskettiin rikkomukseksi.

Vedimme takkini vetoketjun leukaan asti ja astuin ulos. Tuuli voimistui, lumi piiskasi kasvojani. Poliisiauto seisoi tien reunassa, puoliksi kinosten peitossa.

Poliisi nousi ulos. Pitkä, noin nelikymppinen, kasvot kylmästä punaisina. Hän katsoi autotalliani, josta kuului generaattorin tasainen humina, ja huokaisi.

— Hyvää iltaa, herra. Olemme saaneet valituksen. Naapurit sanovat, että käytätte… meluisaa laitetta.

Hymyilin katkerasti.

— Kello kolme yöllä. Miinus kolmessakymmenessä asteessa. Lumimyrskyn keskellä.

Hän nyökkäsi.

— Juuri niin raportissa lukee.

Seisoimme hetken hiljaa.

Koko alue näytti kuolleelta. Ei valoja. Ei katuvaloja. Vain tuuli, lumi ja kylmyys, joka tunkeutui luihin asti.

— Se on minun generaattorini, sanoin rauhallisesti. — Asennettu sääntöjen mukaan. Luvilla. Ei syötä sähköä verkkoon. Pidän vain talon lämpimänä. Itseni ja naapurini takia.

Osoitin rouva Pattersonin taloa.

— Kuinka vanha hän on? poliisi kysyi.

— Seitsemänkymmentäkahdeksan.

Hän kirosi hiljaa.

— Odottakaa hetki.

Hän meni autolleen, puhui radiopuhelimeen ja palasi.

— Virallisesti minun pitäisi sakottaa teitä… — hän aloitti. — Mutta rehellisesti…

Hän epäröi.

— Kuinka tehokas generaattori se on?

— Riittää kahdelle talolle. Miksi?

Hän katsoi alas.

— Minulla on vaimo ja kaksi lasta. Meillä ei ole sähköä. Talo kylmenee. Poikani on astmaatikko. Inhalaattori toimii sähköllä.

Silloin ymmärsin kaiken.

Tämä ei koskenut sääntöjä.

Tämä koski pelkoa.

— Tuokaa jatkojohto, sanoin. — Kytkemme teidät mukaan.

Hän nosti katseensa yllättyneenä.

— Todellako?

— Ilman epäröintiä.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua taloni edessä oli kaksi poliisiautoa. Ei tarkastusta varten.

Vaan auttamassa.

Vedimme kaapeleita vanhuksille, perheille, niille, jotka palelivat pimeydessä.

Rouva Patterson toi termospullossa kuumaa teetä.
Toiset toivat peittoja.
Joku toi kynttilöitä.
Joku ruokaa.

Ihmiset, jotka olivat vuosia riidelleet parkkipaikoista, työskentelivät nyt yhdessä.

Ja tiedätkö, mikä oli oudointa?

HOA ei enää koskaan kirjoittanut.

Ei kirjeitä.
Ei uhkauksia.
Ei valituksia.

Koska kaikki tiesivät:

Ilman tuota “meluisaa generaattoria” joku ei ehkä olisi selvinnyt siitä yöstä.

Kolmen päivän kuluttua sähkö palautui.

Poliisi tuli uudelleen. Siviilivaatteissa. Mukanaan kotitekoinen kakku.

— Vaimoltani, hän sanoi. — Hän käski kiittää “sitä, joka lämmitti lapsemme”.

Rouva Patterson vilkuttaa minulle yhä joka aamu ikkunasta.

Ja generaattori?

Se on edelleen autotallissa.

Eikä kukaan enää valita siitä.

Koska joskus säännöt ovat vain paperia.

Mutta inhimillisyys pelastaa henkiä.